Musiikkimies kirjastossa

Ilkka Heikkinen

Ylioppilaaksitulon jälkeen on usein tapana pitää välivuosi ennen opiskelemaan lähtemistä. Jos onnistuu saamaan työpaikan, voi tulevia opiskeluja varten saada säästöjä samalla, kun voi kypsytellä mielessään, mitä sitä oikeastaan haluaisi ruveta tekemään. Itselläni tuo tilanne oli käsillä tasan 20 vuotta sitten.

Monet kavereistani menivät armeijaan, mutta itse toivoin muuta ratkaisua. Se tulikin loppukesällä 1981, jolloin perhetuttavan kautta sain tietää, että silloisen kotikaupunkini Kotkan pääkirjastossa olisi mahdollisuus puolipäivätöihin vahtimestarina ja musiikkiosaston hoitajana. Koska musiikki on minulle aina ollut henki ja elämä, en epäröinyt tarttua tilaisuuteen. Kaupunkiin oli muutamaa vuotta aikaisemmin valmistunut uusi upea kirjastotalo, jonka aktiivikäyttäjiin olin aina kuulunut. Työhaastatteluun mennessäni olin siis tuttu naama kirjaston väelle.

Kotkan kaupunginkirjasto

Musiikkiosaston johtajana toimi tuolloin paikallinen kulttuuripersoona ja boheemi Mauno Miinalainen. Kuoromusiikin ystävänä hän tunnetusti inhosi pop-musiikkia, ja niinpä hän antoi minulle ensimmäiseksi tehtäväkseni hankkia 100 LP-levyä pop/rock–musiikkia oman valintani mukaan. Mieluisampaa tehtävää ei kyseisen musiikin harrastaja olisi voinut saada, olihan musiikin saatavuus tuolloin huomattavasti nykyistä rajatumpaa. Olin siis riemuissani, ja Mauno säteili tyytyväisyyttä voidessaan sysätä tuon musiikinalan pois harteiltaan sellaiselle, joka siitä jotain tiesi. Myöhemmin hänen tyytyväisyytensä hieman himmeni, mutta siitä lisää tuonnempana.

Koska kirjasto sijaitsi aivan kaupungin keskustassa, ja siellä oli mahdollisuus kuulla popmusiikkia, paikallisella nuorisolla oli tapana kokoontua siellä iltaisin. Kuunteluun oli mahdollisuus lainaustiskiltä lainattavilla kuulokkeilla, sekä kuuntelukopeissa. Kuulokkeet tahtoivat nuorison käsissä kulua loppuun turhan nopeasti, ja joskus kadota. Otin siis käytännöksi luovuttaa kuulokkeet lainauskorttia vastaan. Kortti laitettiin kuuntelun ajaksi levysoittimen eteen, ja sen sai takaisin palauttaessaan kuulokkeet. Kuuntelukopeissa ongelmana olivat graffitit, sekä irtaimiston viiltely stileteillä. Tyhjät nuuskarasiat ym. roskat harmittivat siivoojia.

Paikallisen nuorison kanssa tulin nopeasti tutuksi. Enhän itsekään ollut juuri keskivertokäyttäjää vanhempi. Tuohon aikaan nuoriso jakautui hius/pukeutumistyylin mukaan eri ryhmiin. Oli punkkareita, teddyjä, skinheadeja, hämyjä jne. Itse olin pitkine hiuksineni eniten hämytyyliä, mutta koska hankin ja pistin soimaan kaikenlaista musiikkia toivomusten mukaan, tulin kaikkien ryhmien kanssa kaveriksi. Kirjastoon eksyi kadulta usein myös laitapuolen kulkijoita, jotka piti toimittaa ulos ystävällisesti, mutta päättäväisesti. En aina viitsinyt keskeyttää musiikkisessiota metelöivän asiakkaan poistamiseksi, joten joskus kysäisin paikalla olleilta skinheadeilta, viitsisivätkö he hoitaa homman. Sen he mielellään ja tehokkaasti tekiväkin.

Asiakkaina oli muutenkin mieleenjääviä tyyppejä. Eräs lähes päivittäin käyvä miesasiakas kuunteli aina samaa Zarah Leanderin levyä. Erikoista asiassa oli se, että hän ei koskaan pyytänyt levyä suoraan, vaan otti joka kerta levyluettelon käsiinsä, ja selasi sitä pitkään äänekkäästi hymähdellen. Lopulta hän suoristautui, ja sanoi levyn numeron, joka siis oli aina sama. Eräs arka pikkupoika kuunteli aina Queen –yhtyeen Live Killers -levyä. Kerran ehdotin hänelle, eikö joku muukin saman yhtyeen levy kelpaisi, olinhan hankkinut niitä muutaman lisää. Kaveri ei kai uskaltanut vastustaa, joten suostui kuuntelemaan toisen levyn, mutta seuraavalla kerralla pyysi taas mielilevyään.

Kun levy laitettiin soimaan, oli tapana vetää sen takakanteen viiva, jolloin voitiin tilastoida levyjen käyttöä. Suosituimmat levyt soivat jatkuvasti, ja niitä jonotettiin. Levyjen takakannet tulivat nopeasti täyteen viivoja, ja kun kannet alkoivat samanaikaisesti repeillä, ei viivoja enää pystynyt laskemaan. Tuolloin suosituimmat artistit olivat Kim Wilde, sekä hieman yllättäen ruotsalainen yhtye Gyllene Tider. Varsinkin teinitytöillä oli levyjä kuunnellessaan usein tapana laulaa mukana. Joka muistaa toisen suositun ruotsalaisyhtyeen Attackin kappaleen “Ooa Hela Natten”, voi kuvitella, miltä se kuulostaa tällä tavalla laulettuna. Ei siis ihme, että vanhempi väki alkoi karttaa musiikkiosastoa.

Metelin lisäksi muutenkin lisääntyneet järjestyshäiriöt aiheuttivat päänvaivaa kirjaston henkilökunnalle. Itse en voinut, enkä halunnutkaan hillitä nuorison vapaata vellomista. Olin lisäksi saanut joistain teinitytöistä itselleni oman faniryhmän. Näillä oli tapana muistaa musiikkivirkailijaa kirjelappusin, ja myös omilla leipomuksillaan. Tämähän oli mitä mukavinta, mutta ongelmia tuli silloin, kun tuli kirjaston sulkemisaika. Tytöillä ei nimittäin ollut aikomustakaan poistua kirjastosta. Eräät piti kantaa ulos, mutta samalla tuli kaksi kiljuvaa sisään. Ei ollut siis muuta vaihtoehtoa kuin sulkea ovet, ja meno jatkui kirjastossa sulkemisajan jälkeenkin.

Lopulta vakaan kirjastoväen mitta tuli täyteen. Musiikkikirjaston virkailija oli siis ohjattava muihin tehtäviin. Lainaustoimiston yleisöpalvelussa asiat sujuivat hillitymmin, ja rauha palasi musiikkiosastolle.

Näin oli välivuosi vähitellen ohi, ja edessä oli muutto Helsinkiin vanhempien sisarusten vanavedessä. Opiskelu ja myöhemmin työelämä saivat aikaan oman kodin perustamisen pääkaupunkiin. Tuo mukava kirjastovuosi sai aikaan sen, että kirjastoalalle ura lopulta vei. Tosin ATK-tehtäviin, joista olen aikaisemmin kertonutkin.

Silloin tällöin tulee vierailtua vanhassa kotikaupungissani. Ohjelmaan kuuluu luonnollisesti myös käynti vanhassa työpaikassani pääkirjastossa. Monet entisistä työkavereistani ovat jääneet eläkkeelle, mainittu musiikkiosaston johtajakin jo vuosia sitten. Hän tosin vaikuttaa edelleenkin kaupungissa mm. paikallisessa sanomalehdessä, jossa Petrus -nimimerkillä ottaa kantaa musiikki -ym. asioihin.

Musiikkiosasto on siirretty kolmanteen kerrokseen. Musiikin kuuntelukoppeja eikä kuulokekuuntelua ei enää ole. Kaikki levyt ovat lainattavia, ja CD-muodossa. Nuorisoa on vähän, ja kaikki käyttäytyvät asiallisesti. Niinpä musiikkiosastolla vallitsee hiljaisuus. Lähes ainoa ääni on levyjen selaamisesta aiheutuva vaimea naksahtelu. Otan hakuteoshyllystä vinyylilevyjen hintaoppaan. Sitä selaillessani muistelen 20 vuoden takaisia aikoja. Tieteessä puhutaan yleisesti entropian eli epäjärjestyksen lisääntymisestä maailmankaikkeudessa. Kotkan kaupunginkirjaston musiikkiosastossa teoria ei pidä paikkaansa. Rauhallisessa ympäristössä työskentely on helppoa. Olisinko pitänyt siitä parikymppisenä, on vaikea sanoa. Varmaa kuitenkin on, että tuolloinen vanhempi kirjastoväki olisi siitä pitänyt. Ehkäpä itsekin nykyisin. En olisi voinut vuonna 1981-82 kuvitella nykyisenlaista ATK-tekniikkaa, joka antaa aivan uudenlaiset mahdollisuudet musiikkikokoelmienkin kehittämiseen, aineiston hankintaan ja tietojen saamiseen. Tätä kautta vuorovaikutus asiakkaiden kanssa voi olla entistä monipuolisempi. Mielenkiintoista musiikkikirjastotyö voi siis varmasti edelleenkin olla.