Henkilökohtaista kirjastohistoriaa

Ilkka Heikkinen

Kirjastossamme on tänä vuonna aloitettu ryhmätyöprojekti kirjastotyön eri osa-alueiden kartoittamiseksi ja kehittämiseksi. Projekti on nimeltään KIRKE, ja itse olen mukana ryhmässä, joka kantaa nimeä Memento. Se tarkoittaa kirjaston henkilökuntaan, tiloihin ja työskentelyyn liittyvien dokumenttien, valokuvien, sisäisten julkaisujen ja muistelmien keräämistä ja järjestämistä.

Koska lehdessämme olen kirjoittanut jo useasti omia muistelmiani kirjastouraltani ennen taloon tulemista vuonna 1989, on nyt oiva tilaisuus aloittaa TKK:n kirjastoon liittyvät muistelmat; olenhan ollut talossa jo kohta 15 vuotta. Muisteluiden ensimmäisessä osassa keskityn aikaan ennen ATK-tukihenkilökauttani, siis viittä ensimmäistä vuottani talossa vuosina 1989-1994.

Tulin TKK:n pääkirjastoon siviilipalvelustani suorittamaan kahden kuukauden koulutusjakson jälkeen elokuussa 1989. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut jäädä taloon palveluksen jälkeen: olin ollut muutaman vuoden töissä Helsingin Yliopiston kirjaston opiskelijakirjastossa ja viihtynyt siellä erinomaisesti. Suunnittelin siis paluuta tuttujen työkaverien ja rutiinien pariin. Mutta reilun vuoden päästä ajat olivat jo muuttuneet niin, ettei enää kirjastoonkaan niin vain tultu töihin, vaan lama oli jo alkanut purra kaikilla aloilla. Oli siis viisasta tarttua valmiiksi tarjottuun pysyvään työpaikkaan, enkä ole asiaa jälkeenpäin katunutkaan.

Yksi ensimmäisiä silmiinpistäviä eroja opiskelijakirjastoon nähden oli henkilökunnan naisvaltaisuus. Opiskelijakirjastossa asia oli niin päin, että vaikka johtajisto oli enimmäkseen naisia, virkailijoissa oli mies-enemmistö. Lieneekö harvinainen poikkeus kirjastoalalla? Joka tapauksessa ensivaikutelma oli opiskelijakirjastoa selvästi kurinalaisempi ja säntillisempi, alta kolmekymppisen nuoren miehen mielestä jopa jossain määrin puritaaninen.

Kuvassa Acme-kortisto vuodelta 1975. Vasemmalla Ulla Hirvonen ja oikealla Kerttu Ahokainen.

Työtehtäviini ensimmäisenä vuonna kuuluivat aikakausjulkaisujen saapumisvalvonta, lehtikierto, sekä vahtimestarin sijaisuus, johon kuului saapuvan ja lähtevän postin käsittely ja jakelu omien töiden lisäksi. Töitä varsinkin sijaisuuspäivinä riitti paljon, lehtiä tuli paljon nykyistä enemmän, ja ne oli manuaalisesti merkittävä hankintahuo-neen keskellä olevaan massiiviseen kortistoon, jota valmistajan mukaan nimitettiin Acme-kortistoksi, ja koko huonetta näin Acme-huoneeksi. Lehtikiertosen sijaan hoitui mikrolla. Vuonna 1988 taloon hankittu lehtikierto-ohjelma oli käytössä viime vuosiin asti. Se hoiti hommansa hyvin ja luotettavasti ilman ylimääräisiä krumeluureja toisin kuin monet nykyajan tietokoneohjelmat.

Vaikka materiaalia tuli paljon, oli lisähenkilökuntaa sitä käsittelemään vaikea saada ennen suurta lamaa. Apulaisia tosin taloon tuli, mutta työvoimatoimistojen käsitys kirjastotyön sopivuudesta tietylle ihmistyypille ei ollut aivan kohdallaan. Niinpä useimmat tilapäistyöntekijät viipyivät talossa korkeintaan kolme kuukautta, eivätkä lehtipinot tänä aikanakaan aina paljon laskeneet.

Nuo vuodet olivat muutoksen aikaa siinäkin suhteessa, että monet talossa vuosikymmeniä palvelleet vanhat työntekijät jäivät eläkkeelle muutaman vuoden sisällä. Oman osastoni itseoikeutettua johtajaa Asta Pekosta ehdin nähdä viikon ajan. Kun eläkkeelle siirtymistä seuraavalla viikolla istahdin kahvitunnilla tuolille, jolla Asta oli aina istunut, kollegat kalpenivat: ”Se on Astan paikka!”. Voimakkaan persoonan läsnäolosta ei noin vain päästy eroon.

Lokakuusta 1990 lähtien päävastuulleni siirtyivät kirjaston lehtitilaukset. Kun markka devalvoitiin loppuvuodesta 1991, se aiheutti kirjaston ulkomaisten lehtien tilausten osalta tuntuvat leikkaukset. Noin kolmasosa tilauksista katkaistiin kokonaan, ja jäljelläolevista pyydettiin tarjoukset Suomen markkinoille voimakkaasti suuntautuvilta kansainvälisiltä lehtivälittäjiltä. Tähän asti lehdet oli tilattu pääosin joko suoraan kustantajilta tai kotimaisilta välittäjiltä. Ulkomaisten välittäjien suuremmat volyymit saivat aikaan sen, että he pystyivät tarjoamaan lehdet huomattavasti edullisempaan hintaan, suorat tilauksetkin kustantajan listahintaan. Tämä helpotti säästöjen lisäksi myös työmäärää, sillä entisten kymmenien osoitteiden sijasta kirjeenvaihtoa voitiin käydä keskitetysti välittäjän välityksellä.

Useiden lehtivälittäjien edustajat vierailivat kirjastossamme tiuhaan. Näiden kanssa oli mielenkiintoista keskustella, ja eri maiden kulttuurierot tulivat selvästi näkyviin. Rennot hollantilaiset, pidättyväiset britit, ja italiatar Sabrina Muzzi olivat tavallisimmat kävijät. Myös Elsevierin Paul Snijders jäi mieleen. Kerran toimistopäällikkömme Virpi Vainion jäätyä eläkkeelle kuului ovensuusta yllättäen mylväisy: ”Mr. Heikkinen! The old lady’s retired? And you have taken over!?”. ”Not yet” sain vastatuksi naurultani. Britit sen sijaan saivat vahvistusta pohjoismaalaisista stereotypioista eräänä lumituiskuisena päivänä, kun heidät oli saatu sisään ulko-oven lukon jäädyttyä kiinni.

Sitten tultiin vuoteen 1994, ja kirjaston vuosittainen kevätretki suuntautui toukokuussa Tallinnaan vuoden toiseksi pahimpana myrskypäivänä. Pahin oli syyskuussa, ja se vei pohjaan matkustajalautta Estonian lähes tuhansine matkustajineen. Tätä emme keväällä vielä tienneet, joten emme osanneet olla peloissamme laivan keinuessa myrkyssä niin, että vaatenaulakot ja pöydät kaatuilivat. Sitä enemmän olimme merisairaita. Menomatkalla palaveri oli keskeytettävä osan matkalaisista voidessa tosi pahoin toisten mennessä kannelle raittiiseen ilmaan. Siellä itsekin pysyttelin koko matkan ajan kylmästä tuulesta huolimatta, koska aina sisään mentyä pahoinvointi uhkasi uudelleen. Paluumatkalla kelpo kirjastolaiset makasivat rivissä kabinetin lattialla. Tosin hyvissä ajoin otettu meritautitabletti auttoi sen verran, että olo oli huomattavasti menomatkaa parempi. Huumoriakin löytyi. Laivan keikkuessa pahimmillaan kollega Timo Nevala huudahti ikkunan luota: ”Pohja näkyy jo!”. ”Tuo oli pohjanoteeraus”, vastasin ja niin siitäkin oli selvitty.

Vuoden 1994 Internet-vallankumous toi radikaalit muutokset työtapoihin mikrojen tullessa kaikkien työpöydille. Tätä olenkin jo käsitellyt parissa aikaisemmassa jutuissani, joten tähän on hyvä päättää tältä erää. Jos jollakin lukijoistamme on omakohtaisia muisteluksia tai materiaalia TKK:n pääkirjaston työntekijänä tai asiakkaana, otetaan niitä kiitollisena vastaan. Jos on valokuvia, ne palautetaan skannauksen jälkeen. Sama koskee muutakin kopioitavaa materiaalia. Tehdään yhdessä TKK:n kirjaston elämäntarinaa!