Kirjastolaiset Kihnussa

(ja muallakin etelänaapurissa)

Ilkka Heikkinen

Tänä syksynä kirjastomme on järjestänyt kaksikin työ/virkistysmatkaa etelänaapuriimme Viroon. Allekirjoittaneella on ollut tilaisuus osallistua kumpaankin, koska oman osastoni järjestämän matkan lisäksi olen päässyt mukaan myös vaimoni osaston matkalle.

Elokuun lopussa hankintaosasto teki kolmen päivän vierailun Pärnuun, johon sisältyi yhden päivän matka Pärnun edustalla sijaitsevaan 500 asukkaan Kihnun saareen, joka on juuri päässyt omaleimaisen kulttuurinsa ansiosta UNESCON kulttuuriperintölistalle. Kihnun matka olikin koko syksyn mieleenpainuvimpia kokemuksia. Pärnun kaupunki on Viron kesäpääkaupunki, ja se vaikuttaakin kokoistaan suuremmalta. Nähtävää riittää useammallekin päivälle, ja kaupungin keskieurooppalainen ilmapiiri tuo mieleen lähinnä Tanskan ja Saksan pikkukaupungit. Kihnun kaltaisia paikkoja ei sen sijaan Euroopassa kovin monta ole, joten se ansaitsee lähemmän kuvauksen.

Matkapäivän aamuna heräsimme varhain. Koska laiva Kihnuun lähtee noin 40 kilometrin päässä Pärnusta sijaitsevasta Munalaiun satamasta, aamulaivaan ehtiäksemme oli satamaan mentävä tilataksilla, koska sopivaa bussivuoroa ei tuohon aikaan lähtenyt. Edellisen päivän kaunis sää oli vaihtunut vesisateeseen ja hyiseen viimaan lämpötilan ollessa noin +11. Satamaan ehdittyämme näimme Vesta -laivan, jonka oli määrä viedä meidät saarelle. Laivan kyljessä ollut pitkä ruosteviiru herätti hieman levottomuutta, koska merenkäynti oli yltynyt jo melkoiseksi. Sisällä laivassa ikkunoiden yläpuolella roikkuvat pulleat hämähäkit lisäsivät naisväen levottomuutta entisestäänkin. Perille kuitenkin päästiin kunnialla, ja saarella paikallinen opas otti meidät vastaan kansallispuvussaan, jota läpinäkyvä sadetakki villisti lepattaen suojasi. Kuljetusvälineeksi saaren nähtävyyksiin osoittautui vanha neuvostoaikainen kuorma-auto, jonka lavalle meidät muitta mutkitta lastattiin armeijatyyliin selkä menosuuntaan päin. Pressua tai mitään muutakaan tuulensuojaa ei ollut, joten lakki vain syvemmin päähän, kaulukset korviin ja matkaan kylän koirien juostessa haukkua räkyttäen perässä.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Rootsikülassa Rootsi-nimisessä puodissa, jossa joimme kahvit oppaan kertoillessa Kihnun historiasta ja paikallisista tavoista. Sitten taas kuorma-auton lavalle ja kuoppiaisia tietä pitkin keikuttelimme saaren eteläkärjessä olevalle majakalle. Sieltä suuntasimme saaren museolle, jossa oli esillä vanhoja kalastusvälineitä sekä valokuvia saaren vaiheista. Ortodoksisen kirkon jälkeen olikin ruoka-aika. Viluinen matkaseurua odotti pääsevänsä vihdoin sisälle lämpimään, ja jonkun huuleksi tarkoitettu heitto ulkona syömisestä kuitattiin naurulla. Kunnes kävi ilmi, että todellakin syömme ulkona katoksessa! Nyt matkan extreme-luonne alkoi lopullisesti paljastua. Lämmin kalakeitto ja savustetut ahvenet maistuivat kuitenkin herkullisilta. Päälle nautitut kuuma kahvi ja pikkupullo Viru Valgeata virkistivät retkikuntaa suunnistamaan kohti uusia seikkailuja.

Kihnu on koko Virossa tunnettu käsitöistään. Näitä oli tilaisuus ostaa vanhassa talossa sijaitsevasta puodista, ja monet käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen.

Matka huipentui paikalliseen kulttuuritaloon, jossa vauhdikas naisten kansantanssiyhtye esitti vanhoja hää- ym. lauluja paikallisella murteella. Viron kielen taitoisenakaan en saanut kaikista sanoista selvää, mutta sen verran kuitenkin, että ne olivat vähintään yhtä vaudikkaat kuin sävelkin. Mukana ryhmässä oli naisia koulutytöistä 90-vuotiaaseen mummoon, jonka jalannousu oli hämmästyttävää. Pian he vetivät puolet yleisöstäkin mukaan tanssiin.

Kihnun kulttuuri on yleensäkin pääosin naisten ylläpitämää, ja he ovatkin saarella määräävässä asemassa. Kulkuvälineenä käytetään yleisesti sivuvaunullista moottoripyörää - “akantappajaa”- sillä erotuksella, että pelkääjän paikalla istuu tavallisimmin miesväki.

Kello 16.20 lähti Vesta-laiva takaisin Pärnuun. Satamaan ehtiessämme laiva oli jo melko täynnä, joten osan meistä oli mentävä vesirajassa sijaitsevaan ruumaan. “Iskeeköhän nyt viimeistään meritauti?” oli ruumaan laskeutujien mielessä päällimmäisenä. Ennakko-odotusten vastaisesti ruuma oli siisti ja viihtyisä, ja vedenrajassa ei edes sanottavammin keikuttanut. Matka sujui mukavasti Munalaiun satamaan, jossa aamuinen taksi jo odotti meitä viedäkseen meidät takaisin Pärnuun hotellille. Kuuman suihkun jälkeen joukkomme kokoontui iltakokoukseen, ja sen jälkeen jatkettiin Pärnun iltaelämään. Seuraavana päivänä kiertelimme Pärnun torilla ja kaupoissa ostoksia tehden. Kassi täynnä tuliaisia palasimme illalla Tallinnan kautta Helsinkiin.

Syksyn toinen Viron matka oli informaatio-osaston strategiansuunnittelumatka Tallinnaan. Vierailukohteena olivat tällä kertaa kollegat Tallinnan Tehnikaülikoolista. Oli mukava nähdä monia heistä pitkästä aikaa, ja tutustua sikäläiseen alan kehitykseen. Allekirjoittanut oli hieman hämillään, koska en aluksi tunnistanut TTÜ:n apulaisjohtajaa Gerda Koidlaa 13 vuoden jälkeen, jolloin heidän delegaationsa vieraillessa korkeakoulullamme olin toiminut tulkkina ja muutenkin keskustellut vilkkaasti Viron tuolloin ajankohtaisesta uudelleenitsenäistymisestä. Aikaa oli edellisestä tapaamisesta ehtinyt vierähtää, mutta vapaa ja itsenäinen Viro on tällä välin saanut kehittyä eurooppalaiseksi sivistysvaltioksi, missä sen paikka on aina ollutkin