Hyvien ajatusten kaupungissa
Ilkka Heikkinen		Tarttolaisten taskumatiksi kutsuma tornitalo.

Pitkään haaveilemani vierailu Viron kulttuuripääkaupungissa Tartossa toteutui elokuussa, jolloin vaimoni kanssa teimme viikonloppumatkan tähän hyvien ajatusten kaupungiksi itseään kutsuvaan vanhaan kulttuurikeskukseen. Lähtöpäivänämme 20.8. oli kulunut tasan 13 vuotta itsenäisyyden uudelleensaavuttamisesta, joten päivä oli sinänsä mitä sopivin, vaikka pyhäpäivän takia emme päässeetkään vierailemaan kaikissa haluamissamme kohteissa.

Parin tunnin laivamatkan jälkeen lastauduimme bussiin, johon tuli meidän lisäksemme kolmisenkymmentä muuta matkalaista, osa sangen riehakkaassa suomalaiskansallisessa tunnelmassa. Tätä hieman oudoksuimme, koska ”poromeinkiä” harrastaakseen ei tarvitsisi matkustaa Tallinnasta eteenpäin. Kolmen tunnin bussimatka sujui kuitenkin kauniissa säässä lukiessa ja paikallisia radioasemia kuunnellessa. Välipysähdys oli Jõgevan maakunnassa sijaitsevalla Adaveren tuulimyllyllä, jossa joimme kahvit ja otimme valokuvia tasaisessa virolaisessa maalaismaisemassa.

Tartossa majoituimme Hotelli Tartuun, joka sijaitsee aivan kaupungin keskustassa vastapäätä Tarton toistaiseksi ainoata pilvenpiirtäjää, jota paikalliset myös taskumatiksi kutsuvat. Päätimme hiukan levähtää ennen kaupungille lähtöä, ja avasimme television. Tunsin sävähdyksen, kun ruudusta tulvi Alo Mattiisenin isänmaallisia rock-lauluja vuodelta 1987. Tämä toi elävästi mieleeni kesäkuun 1988, jolloin seurasin yleisradion välityksellä rock-konserttia Tallinnan laululavalta. Silloin kuulin ensimmäisen kerran nuo viisi koskettavaa laulua, ja oli hieno hetki kuulla taas ne nyt juuri Tarttoon saavuttua. Alo Mattiisen poistui keskuudestamme 1996, mutta laulut jäivät elämään.

Tarton kaupunki oli virittäytynyt juhlapäivään sinimustavalkoisin lipuin, ja kaupunki tuntui selvästi Tallinnaa hiljaisemmalta. Koska oli vielä kesä, eivät opiskelijat olleet vielä saapuneet kaupunkiin, joten syksymmällä katukuvassa näkyy enemmän kulkijoita. Kuvattavaa sen sijaan riitti kaupungin keskiaikaisilla kaduilla ja kujilla. Olimme suunnitelleet käyvämme myös kaupunginkirjastossa ja yliopiston kirjastossa, mutta nämä jäivät näkemättä juhlapäivän ja sitä seuraavan viikonlopun takia. Sen sijaan yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli auki, ja sinne suunnistimme eksoottisia kasveja tutkimaan ja rentoutumaan Emajoen rantamilla vehreissä maisemissa. Ajoitus oli tässäkin hyvä, koska seuraavana päivänä sattunut tulipalo tuhosi osan kaktuspensaista.

Lauantaipäivän mieleenpainuvin kokemus oli käynti KGB:n kellareissa Riia-kadulla. Sinne oli koottu aineistoa neuvostomiehityksen aikaisesta vastarintatoiminnasta, metsäveljistä, ja vangittujen selleistä ja kuulusteluvälineistä. Olipa erään sellin vartijaksi pystytetty luonnollista kokoa oleva KGB-upseerikin univormuineen, koppalakkeineen ja avainnippuineen. Hyvin mielenkiintoisia olivat toisen maailmansodan aikaiset lehdet ja propagandajulisteet sekä neuvosto- että saksalaismiehityksen ajalta.

Tämän jälkeen olikin aika mennä syömään ”Kummisedän luokse”. Tämänniminen ravintola sijaitsee keskustan kävelykadulla, jossa ainakin miehiselle silmälle löytyi myös silmänruokaa yllin kyllin. Vaimo kyllä piti huolen siitä, ettei katse jäänyt harhailemaan liian pitkään.

Kierrellessämme tähtitorninmäellä ihmettelimme eri puolilta kaupunkia kuuluvaa autontorvien töötötystä. Arvelimme Viron voittaneen olympiakultaa, mutta läheisessä raunioituneessa vanhassa tuomiokirkossa opas tiesi kertoa, että kysessä on häätapa. 1200-luvulta peräisin oleva osittain käytössä oleva Toomkirik onkin suosittu hääkirkko tarttolaisten keskuudessa. Sieltä sitten lähdetään torvet soiden hääajelulle.

Suutelevat opiskelijat.

Vaikka kirjastot olivatkin kiinni, kirjakaupat olivat auki. Kirjanystäviä ilahdutti erityisesti antikvariaattien suuri määrä ja edulliset hinnat Tallinnaan verrattuna. Teimmekin useita löytöjä, ja ostoksia rajoittikin ainoastaan kassitila ja käsien kantokyky. Yllättävää oli huomata, että saksalaismiehityksen aikana 1942 julkaistu K.A.Hindreyn romaani ”Taaniel Tümmi tähelend” oli tarjolla mitättömään hintaan. Olin luullut sitä harvinaisemmaksi. Ne, jotka ovat lukeneet juttuni tämän lehden numerosta 3/2001, muistanevat, miten kovalla kädellä vuotta 1944 edeltänyttä kirjallisuutta Viron neuvostomiehityksen vuosina kohdeltiin. Painokset olivat kuitenkin sen verran suuria, että kirjallisuutta sentään onneksi säilyi totaaliselta hävitykseltä. En kuitenkaan ostanut kirjaa vaikka mieli teki. Tuollaiset vaiheet läpikäyneet kirjat tulee jättää kotimaahansa eikä viedä niitä sieltä pois.

Tämä olikin Tarton kaupunkia hyvin kuvaava seikka, ajatusten vapaus kaikesta painostuksesta huolimatta. Sen pystyy Tartossa hyvin aistimaan, tunnelma on sykkivään Tallinnaan verrattuna akateemisempi, mietiskelevämpi, ”virolaisempi”.

Sunnuntaina kävimme vielä ennen lähtöä keskustan ulkopuolella Annelinnan lähiössä, jossa on suuri markkinatori. Siellä oli tarjolla pääosin erilaista vaatetavaraa, joten teimme ostoksemme viereisessä kauppakeskuksessa. Tartossa suuria ostoskeskuksia onkin paljon, ja väkeä riittää, vaikka elintaso Tallinnaan nähden lieneekin jonkin verran alhaisempi. Ympäröivä maakunta on laaja, eikä Pihkovan kaupunki Venäjän puolellakaan ole kaukana, joten asiakkaita riittää. Venäjän kieltä Annelinnassa kuuleekin keskustaa useammin. Annelinna oli muutenkin kiinnostava nähdä, olihan se 1960-luvulla eräänlainen mallilähiö Tallinnan Mustamäen tapaan. Nyt talot ovat jo kipeästi maalitipan tarpeessa.

Paluumatkalla Tallinnan lähestymisen huomasi siitä, että autot muuttuivat koko ajan hienommiksi. Itse kaupungissa tunnelma oli jo kuin puoliksi Suomessa, suomen kieltä ja suomalaisia liikekylttejä tapasi kaikkialla.

Tarttoon tekee mieli palata uudelleen. Vielä jäi nähtävyyksiä näkemättä, ja yliopistoonkin olisi hauska tutustua lukuvuoden aikana. Paras vierailuaika parin päivän visiitille on varmaankin loppukevät tai alkusyksy.