KUINKA VIRON KIRJASTOT "PUHDISTETTIIN"

Ilkka Heikkinen

Eteläisen naapurimme Viron juhlistettua äskettäin uudelleen saavutetun itsenäisyytensä kymmenvuotispäivää, on paikallaan luoda katsaus siihen, mitä 50 vuotta kestänyt vieras valta sai aikaan maan kirjallisuuselämälle erityisesti kirjastojen näkökulmasta. Suomessa asiaa ei ole paljonkaan käsitelty, mutta Virossa aiheesta on julkaistu useita tutkimuksia. Asiatiedot tähän juttuun ovat suurelta osin peräisin Kaljo-Olev Veskimäen kirjasta "Nõukogude unelaadne elu", joka on perusteellinen esitys sensuurin toimintatavoista Viron Neuvostotasavallassa.

Viron 1918 alkanut itsenäisyys päättyi kesäkuussa 1940 neuvostojoukkojen miehittäessä Baltian. Tasan vuosi tämän jälkeen hyökkäsi Saksa Neuvostoliittoon miehittäen myös Baltian maat. Syksyllä 1944 Neuvostoliitto valtasi Baltian maat uudelleen liittäen ne itseensä vuoteen 1991 asti. Virossa miehitysaikaa käsitelläänkin näihin kolmeen jaksoon jakautettuna.

Vuonna 1940 Viron kirjallisuuselämä ja sen kirjastot olivat kaikin tavoin pohjoismaisella tasolla. Itse asiassa julkaistujen nimekkeiden määrä asukasta kohden oli Virossa maailman toisiksi korkein; vain Tanskassa julkaistiin suhteellisesti enemmän. Vaikka demokratiakehitys maassa olikin katkennut vuonna 1934 presidentti Konstantin Pätsin lakkautettua poliittiset puolueet ääriliikkeiden vallankaappausvaaran takia, ei tällä ollut juuri merkitystä kulttuurielämän kannalta. Sensuuria ei maassa ollut, ainoastaan muutama erityisen provokatiivinen kirja saatettiin takavarikoida jälkeenpäin. Julkaistu kirjallisuus oli monipuolista ja korkeatasoista.

Stalinistinen hallitus ei sitävastoin aikaillut sensuuritoiminen käynnistämisessä. Jo elokuussa 1940 perustettiin kirjallisuuden kieltämistä varten komissio. Aivan ensimmäiseksi kiellettiin uskonnollisen kirjallisuuden julkaiseminen, ja pian tämän jälkeen alkoi "porvarillista hallitusta ylistävien" kirjojen poistaminen kirjakaupoista, antikvariaateista ja kirjastoista. Tätä kohtaa tulkittiin hyvin laajasti, joten käytännössä se merkitsi maan historiaa ja sen merkkihenkilöitä käsittelevien kirjojen hävittämistä. Viron vapaussotaa 1918-1920 käsittelevät kirjat kiellettiin heti, mm. suomeksikin julkaistu Albert Kivikaksen "Nimet marmoritaulussa" ja suomalaisen Vilho Helasen "Ankarat tähdet". Neuvostovastaiset ja muuten uuden yhteiskuntajärjestyksen kannalta sopimattomat kirjat määrättiin samoin poistettavaksi. Koska asiasta vastaavat tahot eivät juuri kirjallisuutta tunteneet, ensimmäiset kiellettyjen kirjojen listat tehtiin paljolti kirjan nimen aiheuttamien mielikuvien pohjalta. Tästä koomisena esimerkkinä on Juhani Ahon "Papin rouvan" joutuminen kieltolistalle. Olihan pelkkä "rouva" jo käsitteenä porvarillinen eikä sovi sosialistiseen yhteiskuntaan, papista nyt puhumattakaan.

Kirjojen hävittämisen lisäksi lakkautettiin kaikki sanoma- ja aikakauslehdet. Tilalle perustettiin uusia, uudella nimellä ja uutta hallitusta myötäilevällä sisällöllä.

Sensuuri toimi alussa täysin avoimesti, mutta kieltoperusteiden tullessa myöhemmin yhä mielikuvituksellisemmiksi, kieltolistat julistettiin salaiseksi. Kielletyt kirjat tuhottiin fyysisesti polttamalla tai kirveellä paloittelemalla. Paloitelluista kirjoista tehtiin jätepaperia. Jonkin verran kirjallisuutta onnistuttiin piilottamaan, eivätkä puhdistustoimet aluksi ulottuneet yksityisiin kirjastoihin. Sen sijaan pian alkanut sota teki pahaa tuhoa myös yksityiskokoelmissa.

Saksan sotajoukkojen saapumista Viroon 1941 tervehdittiin aluksi riemulla. Oltiinhan varmoja, että Viro saa takaisin valtiollisen itsenäisyytensä. Pettymys oli katkera, kun huomattiin, että kansallissosialistinen hallinto ei paljonkaan poikennut stalinistisesta suhtautumisessa Viron itsenäisyyteen ja sen kansalliseen kulttuuriin.

Aluksi Saksan hallintoviranomaiset sulkivat kaikki kirjastot puhdistaakseen ne ei-toivotusta materiaalista. Nyt tulilinjalle joutuivat kommunistisen kirjallisuuden lisäksi juutalaisten kirjailijoiden teokset, Saksasta emigroituneiden kirjailijoiden tuotanto, sekä Ranskassa, Englannissa ja USA:ssa vuoden 1933 jälkeen julkaistu kirjallisuus. Lisäksi luonnollisesti kaikki natsismiin ja saksalaisiin kriittisesti suhtautuva kirjallisuus. Koska Virossa ei historiallisista syistä ole saksalaisiin asennoiduttu kovin myönteisesti, jouduttiin jo klassikoiksi muodostuneidenkin kirjojen miehitysajalla julkaistuista painoksista poistamaan saksalaisille epämieluisat kohdat. Suomeksikin julkaistun Oskar Lutsin mainion nuortenkirjan "Kevade" (suom. Arno ja kumppanit) yhden päähenkilön Tõnissonin saksalaisvastaiset mielipiteen jouduttiin poistamaan.

Jos verrataan ensimmäistä neuvostoaikaa ja saksalaismiehitystä toisiinsa, voidaan havaita joitakin eroja. Toisin kuin neuvostoliittolaiset, saksalaiset eivät juuri tyrkyttäneet ideologiaansa virolaisille. Niinpä ei-poliittinen kulttuurielämä hengitti vähän vapaammin. Saksalaiset eivät tosin juuri myöntäneet uusille kirjoille julkaisulupia; vain noin 30 kaunokirjallista teosta ilmestyi kolmen saksalaismiehitysvuoden aikana. Käsikirjoituksia tarjottiin kustantajille moninkertaisesti, mutta mm. byrokraattiset esteet estivät julkaisemisen. Etelänaapurissa Latviassa sen sijaan päästiin lähelle itsenäisyyden ajan julkaisulukuja.

Neuvostojoukkojen paluu 1944 syksyllä sulki jälleen kirjastot. Nyt jatkettiin vuonna 1941 kesken jäänyttä työtä, lisäpuhdistuksen saivat saksalaismiehityksen aikana julkaistut kirjat. Vuosina 1944-1946 sensuuri ei ollut vielä voimakkaimmillaan, jonkin verran epäideologista kaunokirjallisuutta voitiin julkaista. Ideologinen kontrolli kuitenkin tiukkeni vähitellen, ja alettiin vaatia "positiivisen sankarin" tuomista kirjallisuuteen. Aivan erityisesti tämä alkoi tuntua vuonna 1948, kun venäjänvirolainen Ivan Käbin nimitettiin kommunistipuolueen keskuskomitean ideologiasihteeriksi. Samalla kiellettyjen kirjojen listat pitenivät, ja yhä uusia itsenäisyyden aikana julkaisuja kirjoja poistettiin kokoelmista. Kun kommunistisessa puolueessa alettiin tehdä "puhdistuksia", kävi niinkin, että moni aiemmin "puhtaana" pidetty kirjailija joutui poistolistalle. Kirjailija Nigol Andresen, joka oli avustanut kieltolistojen laatimisessa, löysi oman tuotantonsa kieltolistalta. Kaikista Baltian maista Virossa oltiin tähän aikaan kaikkein tiukimpia.

Stalinin kuoltua vuonna 1953, ohjaksia alettiin vähitellen löysätä. Vuonna 1955 saivat muutamat pannaan joutuneet kirjailijat, kuten Friedebert Tuglas taas julkaisuluvan. Joitakin kiellettyjä kirjoja palautettiin kirjastojen hyllyille. Ideologinen kontrolli oli kuitenkin yhä tiukka. Kirjastoihin perustettiin "erikoiskokoelmia", joista kyseenalaisina pidettyjä kirjoja saattoi saada luettavakseen erikoisluvalla. Suomalaisissakin kirjastoissa taannoin olleet "myrkkykaapit" saivat näin vastineensa, tosin sillä erotuksella, että lupaa ei Virossa kysytty kirjastonhoitajalta, vaan kommunistipuolueelta, eikä sitä niin vain hellinnyt. Kirjat luokiteltiin vaarallisuuden perusteella eri luokkiin. Pahimmat, kahdella tähdellä merkityt kirjat olivat käytännössä vain kommunistisen puolueen virkailijoiden käytettävissä. Omaksi kirjallisuudenlajikseen tällä välillä oli tullut Virosta vuonna 1944 ulkomaille paenneiden kirjailijoiden suuri joukko ja näiden runsas tuotanto. Näitä kirjoja ulkovirolaiset yrittivät ujuttaa postitse kotimaahan. Jonkin verran tässä onnistuttiinkin, mutta useimmissa tapauksissa KGB takavarikoi lähetykset, ja ne päätyivät suljettuihin kokoelmiin ellei niitä kokonaan hävitetty. Joka tapauksessa Virossa oli koko ajan yleisesti tiedossa, että ulkomailla julkaistu vironkielinen kirjallisuus ylitti sekä määrällisesti että laadullisesti kotimaassa julkaistun.

Vuonna 1966 julkaistiin viimeinen kiellettyjen kirjojen luettelo. Siinä oli 9300 nimekettä. Tämän jälkeen ei kiellettyjen kirjojen listoja enää julkaistu. Suuri osa aiemmin kielletystä materiaalista olisi näin voinut palautua lukijoiden ulottuville. Ongelmana oli vain se, ettei enää ollut mitä palauttaa! Kirjat oli useimmissa tapauksissa ehditty fyysisesti hävittää, lukuunottamatta kuutta kappaletta, jotka oli jaettu tärkeimmille kirjastoille. Pitää myös muistaa, että Viron tasavallan aikana 1918-1940 julkaistusta 36 000 nimekkeestä 19 000 oli ehtinyt tähän mennessä joutua erilaisten sensuuritoimien uhriksi. Tavallisten kirjastojen hyllyiltä oli itsenäisyyden ajan kirjallisuutta turha etsiä. Virolaiset eivät siis edelleenkään päässeet käsiksi kulttuuriperintöönsä. Vuodesta 1974 erikoiskokoelmissa olleita kirjoja alettiin pikkuhiljaa palauttaa yleisiin kokoelmiin. Sensuurin loppumisesta ei kuitenkaan vielä ollut puhettakaan; yhä kävi niin, että maanpakoon lähteneen taiteilijan tuotanto poistettiin kaikkialta. Näin kävi säveltäjä Neeme Järvelle vuonna 1979.

Ulkomaisen kirjallisuuden saatavuus oli sekin hyvin rajoitettu. Kirjoja tuli pääosin Itä-Euroopan maista. Länsimainen kirjallisuus tuli hankkia länsivaluutalla, jota tieteelliseenkään käyttöön ei ollut riittävästi.

Vasta Gorbatsovin aika aloitti perinpohjaiset muutokset Viron kulttuurielämässä. Vuodesta 1987 alkaen sensuuri alkoi menettää merkitystään. Vuonna 1988 lakkautettiin erikoiskokoelmat, ja vuodesta 1989 poistui sensuurivirasto 'Glavlitin' merkintä kaikesta julkaisutoiminnasta. Myös ulkovirolainen kirjallisuus tuli nyt vapaasti saataville. Ulkomailta tulikin paljon lahjoituksia Viron kirjastoille. Oma muistikuvani noista ajoista on tammikuulta 1990, jolloin kirjastossamme vieraili työntekijä Tallinnan TKK:n kirjastosta. Annoin hänelle kotiinvietäväksi joitakin kirjoja omasta ulkovirolaisten kirjojen kokoelmastani. Joukossa 1944 Ruotsiin siirtyneen lehtimiehen Arno Raagin muistelmat, jotka olivat vielä vähän aiemmin olleet Virossa erittäin kiellettyjen listalla. Kun kysyin myöhemmin, aiheuttivatko kirjat ongelmia tullissa, oli vastaus "Nad ei üldse vaadanudki" (eivät edes vilkaisseet).

Täyskäännös oli tapahtunut muutamassa vuodessa. Vielä kesällä 1985 Tallinnan tulli takavarikoi veljeltäni paikallisen iltapäivälehden "Õhtulehden". Paikallislehtiä ei tuolloin saanut viedä maasta. Niissähän saatettiin käsitellä asioita, joista ulkomaailman ei haluttu tietävän!

50 miehitysvuoden aiheuttama tuho Viron kirjastoissa oli valtava. Miljoonia kirjoja ja lehtiä oli tuhottu. On arvioitu jopa 80 % itsenäisyyden ajan julkaisuista hävitetyn tai hävinneen. Kirjailijoiden ja kansalaisten murhaaminen ja vainokaan eivät kuitenkaan tuhonneet kansakunnan muistia.

Kun itsenäisyys vihdoin palautui elokuussa 1991 virolaiset olivat jo muutaman vuoden työskennelleet itsenäisen ja demokraattisen yhteiskunnan palauttamiseksi. Pitkä yö oli päättynyt aamunsarastukseen.