Virolaiset kollegat oppia saamassa ja antamassa

Ilkka Heikkinen

Viime vuonna ilmestyneessä kokoomateoksessa ”Ülikooliraamatukogu täna” kirjoittaa Tallinnan Tehnikaülikoolin (TTÜ) kirjaston apulaisjohtaja Gerda Koidla yhteistyöstä suomalaisten kirjastojen kanssa. Meidän kirjastomme on ollut heidän tärkeimpiä yhteistyökumppaneitaan. Yhteydenpitomme TTÜ:n kanssa alkoi julkaisuvaihtona 1960-luvulla, ja vuoden 1975 syyskuussa kirjastostamme tehtiin ensimmäinen vierailu kolme vuotta aiemmin valmistuneeseen uuteen TTÜ:n pääkirjastoon Tallinnan Mustamäellä.

Vastavierailut alkoivat laajemmassa mitassa 1990-luvulle tultua, kun matkustamis- ym. rajoitukset vapautuivat. Minulla oli tilaisuus toimia useissa näissä vierailuissa yhteyshenkilönä. Ohessa puhtaasti subjektiivisia vaikutelmiani näistä vierailuista aikansa taustaa vasten.

Olen koko ikäni ollut kiinnostunut veljeskansamme Viron vaiheista. Äidilläni oli kontakteja sinne jo 1930-luvulla, mm. rakverelainen kirjaanvaihtotoveri Salme Rosenbaum. Hyvällä koulukaverillani oli Virossa sukulaisia, joiden luona hän pääsi vierailemaan kertoen sikäläisistä oloista. Ensimmäinen virolainen, jonka kanssa pääsin itse puheisiin, oli samassa opiskelija-asuntolassa keväällä 1983 asunut saarenmaalainen teologian opiskelija Jüri Vallsalu, jonka kanssa käydyt keskustelut toimivat varsinaisena silmien avaajana. Hän puhui rohkeasti, tosin hyvin varuillaan kysyttäessä mm. Amerikan Äänen vironkielisisten lähetysten kuuntelusta. Syytä varovaisuuteen varmasti oli, Neuvostoliitto natisi jo liitoksissaan, mutta seisoi silti vielä tukevasti savijaloillaan.

Samaan aikaan alkoi ilmestyä suomeksikin kirjoja, joissa kerrottiin kaikki se, mistä meille koulussa ja tiedotusvälineissä oli vaiettu. Näistä mainittavimpana Sirje Sinilindin (pseudonyymi) ”Viro ja Venäjä” vuodelta 1984. Se innosti opettelemaan Viron kielen, ja varsinkin vuodesta 1987 alkaen tuskin yhdetkään Viron iltauutiset jäivät katsomatta, sen verran kiintoisiksi ajat vähitellen muodostuivat.

Tammikuussa 1990 kirjastomme sai vieraan TTÜ:stä. Signe Ringo tuli muutamaksi kuukaudeksi opettelemaan täkäläisiä kirjastokäytäntöjä. Hän taisi ällistyä melkoisesti puhutellessani häntä viroksi. Se olikin odottamani hetki, ensimmäinen kerta, kun pääsin käyttämään tätä päivittäin kuulemaani kieltä. Kahvipöytäkeskustelumme venyivätkin joskus pitkiksi, aiheitahan taatusti riitti. Sillon tällöin mukana oli myös tuolloin kirjastossa työskennellyt Tuula Kujala, jonka venäjän kielen ja Neuvostoliiton tuntemus toi keskusteluihin laajempaakin perspektiiviä. Signe Ringon hillityt, tasapainoiset näkemykset olivat arvokkaita. Viron tiedotusvälineissä oli alkanut jo esiintyä erimielisyyksiäkin siitä, millä tavalla itsenäisyyteen tulee pyrkiä. Puolueet alkoivat muodostaa linjauksiaan, vaikka päämäärästä ei kenelläkään ollut epäselvyyttä.

Kesällä 1990 vieraillut Alli Arjas oli suorapuheinen, temperamenttinen nuori nainen. Muistaakseni hän ei ollut TTÜ:stä, henkilöstöluettelo häntä ei mainitse. Muuten hän jäi kyllä mieleen sanavalmiina, eteenpäin pyrkivänä persoonallisuutena.

Keväällä 1991 saimme sitten kokonaista kuusi TTÜ:n työntekijää kahdeksi viikoksi vieraaksemme. Vierailunsa aikana he kävivät myös Tampereella. Näiden vieraiden joukkkoon kuului myös edellämainittu Gerda Koidla. Vieraat olivat hyvin kiinnostuneita kaikesta. Välittyipä heidän puheistaan ihailuakin siitä, miten asiat meillä oli saatu järjestymään. Alkanut taloudellinen lamamme ei vielä ollut alkanut tuntua koko voimallaan, joten Suomi tuntui elävän historiansa huippukautta samalla kun Viron tavoittelema itsenäisyyden palauttaminen oli vielä puolen vuoden päässä.

Kuusi tallinnalaisvierasta saivat mukaansa paitsi arvokkaita kokemuksia, myös varmuuden siitä, että heidän pyrkimyksiään itsenäisyyden takaisin saavuttamiseksi seurataan ja tuetaan Suomessa. Gerda Koidla kertoo, miten marraskuussa oli edessä heidän kirjastonsa modernisoimisprojekti, jossa saaduista kokemuksista oli paljon hyötyä. Siinä välillä myös valtiollinen itsenäisyys oli saatu palautettua, ja jälleenrakennuksen aika alkoi.

Jos olivat kollegamme vaikuttuneet meidän saavutuksistamme, voidaan sama sanoa myös toisin päin. Ei aina tulla ajatelleeksi sitä, että se oli pieni Viro, joka antoi ratkaisevan panoksen koko Neuvostoliiton ja samalla ns. Itä-Blokin hajoamisessa. Viron kansanrintama, Rahvarinne toimi esikuvana muiden maiden vastaaville liikkeille, ja sen johtohenkilöt olivat aktiiveja Neuvostoliiton kansanedustajien kongressissa työskennellen väsymättä kovan paineen alaisina. Myös väkivallaton vastarinta, laulava vallankumous jää historiaan yhtenä viime vuosisadan lopun merkittävimmistä kansanliikkeistä. Tämä prosessi, ja sen edustajina kollegamme Virosta ansaitsevat suuren kunnioituksemme. Heistä henkinyt määrätietoinen optimismi ja halu kehittää kirjastoaan ja maataan vaikeissa ja epävarmoissa olosuhteissa on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Siitä voi ottaa oppia myös nykyaikana, jolloin irtisanomiset, säästöt ja yleinen näköalattomuus yhteiskunnassa ovat taas nousemassa pintaan.

Noista ajoista on nyt jo vierahtänyt vuosia. Viron kirjastot ovat kehittyneet valtavasti. Teknisesti ne ovat jo samalla tasolla meidän kanssamme, ja myös ongelmat ovat samankaltaisia kuin meillä. Esikuvista olemme siis muuttuneet tasavertaisiksi kumppaneiksi. Tämän olemme huomanneet tuoreimmilla vierailuillamme Tallinnassa ja Tartossa, joissa molemmissa silmään on tarttunut monia meidän mielestämme kiinnostavia ja edistyksellisiä ratkaisuja. Odotamme yhteistyömahdollisuuksien edelleen lisääntyvän ja syventyvän.

Vuonna 1963 John F. Kennedy vieraili Länsi-Berliinissä, ja oli siinä määrin vaikuttunut kaupungin asemasta demokratian saarekkeena piikkilangoin suljetun Itä-Saksan sisällä, että lausahti tunnetusti: ”Ich bin (ein) Berliner!”. Samanlaiset tuntemukset valtaavat usein mieleni vieraillessani nyky-Virossa. Tekee siis mieleni valita loppulauseeksi: ”Ma olen eestlane!”