Web 2.0: Jotain uutta, jotain vanhaa ...
Ilkka Heikkinen
Kaikille Internetin ja sen ilmiöiden kanssa viime vuosina tekemisissä olleille on tullut tutuksi termi Web 2.0.
Mitä sillä tarkoitetaan, on useimmille epäselvää, eikä sille mitään tarkkaa määritelmää oikein voidakaan antaa.
Mistään mullistavasta uudesta tekniikasta ei ole kyse, vaan pikemminkin Web 2.0 koostuu vanhalle alustalle syntyneistä uusista ideoista ja liiketoimintamalleista. Näitä ovat blogit eli nettipäiväkirjat, tiedostojen jakosovellukset, RSS-uutissyötteet, valokuvien verkkotallennuspalvelut, verkkokaupat ym. Useimmat näistä ovat olleet olemassa jo pitkään; jotkut WWW:n alkuvuosista asti. Wikipedia, verkkoyhteisön yhteisesti ylläpitämä verkkotietosanakirjakin toteuttaa jo paljon ennen WWW:tä syntynyttä yhteistoimintatapaa, jonka keskeisimpänä hedelmänä on Linux-käyttöjärjestelmä. Varsinaisena “tappajasovelluksena”, joka nosti uudenlaisen sisällönjaon kaikkien tietoisuuteen, on kahden kaveruksen autotalliprojektina syntynyt YouTube -videopätkien jakopalvelu. Keskitynkin tässä jutussani pääasiassa YouTubeen ja sen synnyttämiin ilmiöihin ja tarjoamiin mahdollisuuksiin.
YouTuben ideana oli alun perin jakaa omia videopätkiä muiden nähtäväksi, mutta varsin pian jakoon tuli myös kaupallista materiaalia, musiikkivideoita, TV-ohjelmia jne. Tällainen tapa levittää materiaalia maailmanlaajuisesti sisältää niin mahtavan potentiaalisen markkinointimahdollisuuden, että hakukoneellaan suuryritykseksi kasvanut Google osti sen suurella summalla viime syksynä. Miten Google aikoo YouTubea kaupallisesti hyödyntää, ei ole vielä selvillä, mutta toistaiseksi toiminta jatkuu entisenlaisena. Varsin mielenkiintoista on se, että YouTubessa oleva tekijänoikeudellinen materiaali ei ole saanut levy-yhtiöitä ja muita mediayhtiöitä yksittäistapauksia lukuun ottamatta sen kummemmin takajaloilleen. Pidetäänhän musiikkikappaleen ilmaista mp3-muodossa verkosta lataamista suoranaisena rosvouksena, mutta saman musiikkikappaleen lataaminen videomuodossa ei aiheuta ollenkaan samanlaista reaktiota. Outoa sinänsä, koska musiikkivideopätkässä on musiikin lisäksi myös tekijänoikeudellista kuvamateriaalia. Onko ajattelutapa siis muuttunut, vai johtuneeko tämä siitä, ettei kukaan ole vielä keksinyt myydä musiikkivideopätkiä netissä? Siirtääkö YouTube tekijänoikeudellisen materiaalin maksulliseksi palveluksi, lisääkö niiden alkuun mainoksia, vai säilyykö vapaana arkistona, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa näitä kysymyksiä YouTubessa varmasti pohditaan kuumeisesti. Sillä välin kannattaa nauttia YouTuben avaamasta maailmanlaajuisesti “elävästä arkistosta”, jollainen myös Yleisradiomme elävä arkisto kansallisella tasolla on.Aiempina vuosikymmeninä oli täysin tuntemattoman artistin mahdollista nousta maailmanlaajuiseksi tähdeksi vain siksi, että jonkun vaikutusvaltaisen radioaseman tiskijukka sattui pitämään jostain käsiinsä saaneesta levystä, ja alkoi soittaa sitä ohjelmassaan. Kuuntelijat ovat pitäneet levystä, soittaneet radioasemalle ja nostaneet sen ensin paikalliseksi hitiksi, ja sen jälkeen maan- ja maailmanlaajuiseksi miljoonamenestykseksi. Ehkä viimeinen tällä tavalla syntynyt maailmantähti on länsinaapurimme Roxette, jonka “The Look” -singlen eräs amerikkalainen tiskijukka toi mukanaan Ruotsista, alkoi soittaa sitä ja lopun tiedämmekin. Tämä ei nykyään tiukkojen soittolistojen ja mahtavien markkinakoneistojen aikakaudella ole enää juuri mahdollista, mutta maailmanlaajuista kuuluisuutta voi silti saavuttaa täysin yllättäen.
Suomalaista kansanmusiikkia modernilla tekniikalla esittävä yhtye Loituma julkaisi vuonna 1995 hauskan accapella-version vanhasta
sävelmästä “Ievan polkka”. Se sai maassamme jonkin verran radiosoittoa, muttei muodostunut mitenkään suureksi hitiksi. Viime
vuonna joku keksi laittaa YouTubeen japanilaisen animaatiohahmon, tytön pyörittämässä parsakaalia kädessään Ievan polkan tahtiin.
Kappaleesta tuli jättihitti erityisesti Itä-Euroopassa ja Venäjällä. Puolassa se nousi erään radioaseman soittolistan ykköseksi,
ja Venäjällä yhtyeelle syntyi oma fanisivusto. Venäjällä menestystä auttoi vielä se, että kappale soi myös suositussa elokuvassa
“Metsästyksen kansallisia erikoispiirteitä”, joka nosti supertähdeksi samoin suomalaisen Ville Haapasalon. Äkillinen suosio sai
Loituman kokoontumaan uudelleen ja aloittamaan taas keikkailun.
Ievan polkasta muistuu mieleeni episodi 1970-luvun puolivälin tienoilta. Veljeni oli musiikkiarvostelijana paikallisessa sanomalehdessä, joten meille tuli uutuuslevyjä tasaiseen tahtiin. Pääosin tietysti pop/rockia. Kerran veljeni sai jostain syystä levyn “Arttu Suuntala laulaa polkkaa”, joka sisälsi myös Ievan polkan. Piloillamme laitoimme sen soimaan. Hauskat laulut “kolahtivatkin” meihin heti vastapainona Genesiksen, Pink Floydin ja Yesin varsin vakavasävyiselle musiikille. Ilmiselvää hittipotentiaalia laululla oli siis jo tuolloin!
Maailmanlaajuista mainetta voi musiikin lisäksi saada myös muilla tavoilla. Virolainen Harry Egipt teki 1980-luvulla Viron televisiolle lukuisia mainosfilmejä. Sosialismin oloissa kaupallinen kilpailu ei ollut mahdollista, joten mainokset käsittelivät valtiollisten organisaatioiden tuotteita ja palveluja. Harry Egipt pystyi käyttämään luovuuttaan hyväksi, ja mainoksista tuli tosiaan näkemisen arvoisia. Viron televisiota aktiivisesti jo tuolloin seuranneena muistan hyvin mainoksen “Kanahakkliha”, joka pyöri tuolloin televisiossa taajaan. Tyrmäävässä mainoksessa kaksi naista syö hymyillen kanajauhelihasta tehtyjä pihvejä olutlasien äärellä psykedeelisen kitarariffin säestyksellä naisäänen toistaessa kiihkeästi “Kana, kana, hakk, liha, kana, kana, hakk, liha”. Välillä kana tepastelee eksyneen näköisenä edestakaisin. En olisi koskaan uskonut, että tuo mainos tulisi YouTuben kautta pari vuosikymmentä myöhemmin kansainväliseksi kulttihitiksi, vaikka se ikimuistettava onkin. Tämä ja muutkin Harry Egiptin mainosvideot ovat nyt saatavilla netistä. Jos käsitykset silloisen Neuvosto-Viron mainoksista ovat Velipuolikuun “Raivolan rysäpöksyt” -parodian mukaisia, voivat Egiptin pätkät vähintäänkin hätkähdyttää.
Mikkeliläinen Olli Hokkanen osallistui syksyllä Ennätystehdas-ohjelmassa kilpailuun, jossa hänen oli yritettävä Suomen ennätystä Coca Colan juonnissa. Parin lasillisen jälkeen Hokkanen keskeytti selittäen: “Oli liian hapokasta”. Tämä pätkä päätyi YouTubeen, ja kulttisuosikki oli syntynyt. “Liian hapokasta” -hokema levisi aina T-paitoihin asti ja itse Coca Cola Company kiinnostui miehestä.
Suomalainen iltapäivälehti teetti taannoin kyselyn suosituimmasta TV-julkkiksesta. Ykköspaikan sai meteorologi Anne Borgström. Hän on ns. valtamedioissa lähes tuntematon, mutta netissä hänellä on suuri faniyhteisö. Eräs esimerkki siitä, miten tyrkyttämällä tyrkytettyjen “idolien” ohitse meneekin täysin itseään markkinoimaton henkilö.
YouTuben kautta on myös itse kuvattu materiaali osoittautunut merkitykselliseksi, kuten viimesyksyisessä vartijan tekemän pahoinpitelyn jälkiselvittelyissä Kontulassa. Kännykällä kuvattua materiaalia voi käyttää todistusaineistona, samoin kuin tehdä omaa uutisvälitystä. Viime itsenäisyyspäivänä sattui Jyväskylässä traaginen tapaus, kun sotaveteraani heittäytyi paraatin aikana panssarivaunun alle. Uutislähetyksessä tätä ei näytetty, mutta YouTubessa kylläkin. Tätä voi myös paheksua, mutta kannattaa muistaa, että tällä tavalla julkisuuteen saatettu materiaali voi olla joissakin sensuuria harjoittavissa yhteiskunnissa hyvin merkityksellistä.
YouTube siis on käytettävissämme, mutta mikä on sen kaupallinen tulevaisuus Googlen omistuksessa? Pysyykö se avoimena, vai tuleeko siitä kaupallinen portaali? Silloin varmasti syntyisi jonkinlainen FreeTube, koska näin hyvää julkaisukanavaa ei voi tukkia.
Miten sitten voisi hyödyntää Web 2.0-ympäristöä tutkimuksessa ja koulutuksessa? Entä blogit, verkkopäiväkirjat? Voisiko niiden kautta syntyä uusi tutkimusyhteisö ja uudenlaiset foorumit? Minkälainen olisi ollut Einsteinin blogi? Jossain vaiheessa nousee viihdetähtien rinnalle varmasti myös tiedelegenda, jonka ajatukset ja teoriat ovat saaneet alkunsa Web 2.0:ssa.