Jussi Kangasharju
Viime syyskuussa lähdin Ranskaan Lyoniin suorittamaan viiden
kuukauden työharjoitteluani yrityksessä nimeltä
Électricité de France, paremmin tunnettu lyhenteellä
EDF. Yrityksen toimiala on sähkö ja sillä on Ranskassa
monopoli sähkön tuottamisen ja jakelun suhteen. Oma
työni oli Creys-Malvillen ydinvoimalan ja Lyonissa olevan
kriisinhallintakeskuksen välisen tietoliikenneprotokollan
suunnittelua.
Työ itsessään ei tarjonnut mitään kulttuurillisia
järkytyksiä. Insinöörin työ on Ranskassa
ihan samanlaista kuin Suomessakin. Työpäivät olivat
hieman pidempiä kuin Suomessa. Normaali työaika oli
8 tuntia päivässä, mikä tarkoitti yleensä
vähintään kahdeksasta viiteen työskentelyä.
Puolenpäivän kieppeillä kun otettiin noin tunnin
ruokatauko. Osaltaan ruokatauon pituus johtui ruokalan sijainnista,
noin 15 minuutin kävelymatkan päässä työpaikalta.
Hauskimpia seurattavia olivat osaston kuukausittaiset kokoukset,
joihin osallistuin muutaman kerran. Aluksi ne tuntuivat erittäin
hierarkkisilta. Osaston johtaja esitti oman mielipiteensä,
joskus se aiheutti hieman keskustelua, mutta lopullinen päätös,
mikäli asia sellaista vaati, oli kuitenkin aika lähellä
johtajan omaa näkemystä. Joskus kuitenkin latinalainen
temperamentti pääsi valloilleen ja keskustelu muuttui
hieman vilkkaammaksi. Mielenkiintoisin kokemus tästä
oli kerta, jolloin hallinnosta tuli joku henkilö kertomaan
odotettavista organisaatiomuutoksista (tai sinnepäin, siinä
vaiheessa ei vielä oma ranskan taito ihan riittänyt
kaikkea käsittämään). Aluksi hän esitteli
uuden systeemin, joka ei kuitenkaan ollut ihan täysin kaikkien
mieleen. Tästä sukeutuikin varsin elävä keskustelu,
tuolit kuitenkin pysyivät lattialla eikä ilmassa onneksi
lentänyt muita kuin sanoja. Pari viikkoa myöhemmin sama
henkilö sattui ruokalassa samaan pöytään ja
tällä kertaa keskustelu jatkui suurinpiirtein siitä
pisteestä, mihin se oli viimeksi jäänyt. Muutamien
anteeksipyyntöjen kera tosin...
Asuminen oli järjestetty opiskelijoille tarkoitetussa asuntolassa,
jossa pääsi mukavasti tutustumaan muihin nuoriin. Ranskalaisten
kanssa kielitaito koheni roimasti ja ulkomaalaisten kanssa oli
mukava päivitellä ranskalaisten eriskummallisuuksia.
Meitä ulkomaalaisia oli minun lisäkseni Saksasta, Englannista
ja Kanadasta ja kun aloimme käymään eteentulleita
ongelmia läpi, vaikutti siltä, ettei mikään
Ranskassa toimi kuten muissa läntisissä maissa.
Mutta kyllä sitä ranskalaista elämää
oppii nopeasti viettämään. Aluksi oli tietenkin
hankalaa, kun kaikki 24 vuoden aikana elämisestä opittu
tuntui lähes hyödyttömältä. Kaiken päälle
lätkäistiin vielä maahanmuuttobyrokratia ja sen
hauskat kiekurat. Kyllähän sen oleskeluluvan lopulta
sain, muiden kokemuksiin verraten jopa todella nopeasti, mutta
kyllä EU:n mukanaan tuomaa vapaata liikkumista on hieman
liikaa mainostettu. Jälkikäteen olen kyllä kuullut,
ettei se Suomeen muuttaminenkaan yhtään sen helpompaa
ole, joten tätä ei voi pistää ihan pelkästään
ranskalaisten piikkiin.
Lyon on ihan mukava kaupunki. Asukkaita Suur-Lyonin alueella on
noin 1,2 miljoonaa, siis hieman suurempi kuin kotoinen pääkaupunkiseutu.
Isossa kaupungissa löytyy tietenkin paljon tekemistä,
eikä tylsistyminen päässyt missään vaiheessa
pahasti puremaan.
Paluuni jälkeen en ehtinyt olla Suomessa kuin kolme viikkoa
kun taas nousin lentokoneeseen suuntana Ranska. Tällä
kertaa kohteena oli Nizzan lähellä sijaitseva Sophia
Antipolis ja siellä koulu nimeltä Institut Eurécom,
jonka tietokoneilla tämä juttu on kirjoitettu. Olen
täällä osana TKK:n ja Eurécomin välistä
vaihto-ohjelmaa ja näillä näkymin paluu Suomeen
ajoittuu jonnekin kesän -98 loppupuolelle. Tosin elämä
ja ilmasto täällä Etelä-Ranskassa ovat senverran
mukavia, että hieman epäilyttää, tuleeko sitä
Suomeen pysyvästi ollenkaan palattua.