Irlanti, haaveitteni maa

Irma Linnainmaa

Maisema Connemarasta, Länsi-Irlannista.

Viime kesänä minulla oli vihdoin tilaisuus toteuttaa pitkäaikainen haaveeni: päästä tutustumaan Vihreään saareen, Irlantiin. On vaikea sanoa, mikä Irlannin-kaipuuni (tai kuumeen) synnytti, syitä on useitakin. Ehkä minua kiehtoivat kelttiläiset kansansadut. Ne vetosivat parantumattoman romanttiseen mielikuvitukseeni. Aivan varmasti tuohon mainittuun mielikuvitukseen vetosivat musiikki ja reippaat, lämminhenkiset, raisut ja joskus hiukan kapinahenkisetkin laulut. Eikä unohtaa sovi laulujen tulkkeja, kuten persoonallista ja temperamentikasta Dubliners-yhtyettä tai hienoa balladilaulajaa Christy Moorea. Kirjallisuus toi mukanaan uusia tuttavuuksia Sean O'Casey, Brendan Behan, Sean O'Faolain, Liam O'Flaherty, Seamus Heaney, jotka vain lisäsivät intoani maata kohtaan. Enkä voi kieltää sitä tosiasiaa, että irlantilainen temperamentti on (ainakin joskus) varsin samanlainen kuin omani...

Mutta asiaan. Aikomuksenani ei suinkaan ole käydä läpi koko viikon matkaa, vaan pysähtyä muutamaan erityisesti mieleeni jääneeseen kohtaan.

Koska aika oli varsin lyhyt, kosketus Dubliniin jäi väkisinkin pinnalliseksi. ensi vaikutelma Dublinista oli sama kuin niin monella muullakin sittemmin kaupungin lumoihin jääneellä: "Oho, tässäkö tämä nyt on, tämä hieman...hm..likainen kaupunki, Liffey-joen vesi niin alhaalla, että se muistuttaa pikemmin ojaa kuin jokea, ja liikenne lievästi sanottuna kaoottinen?" Vaan ei hätää, ensi vaikutelma haihtuu nopeasti. Dublinilla kun on vastustamaton, vahva atmosfäärinsä. Vanhat maalaukselliset rakennukset, puistot, kuten Phoenix Park ja St. Stephen's Green, rakennusten viehättävät ovet (kahta samanlaista et taatusti löydä), Liffey-joen sillat, ja vaikapa Guinnessin panimo , jäävät kävijän mieleen. Dublinilaisten sydämellisyyttä ei sovi epäillä. Ainakin minun sydämeni taisi jäädä Dubliniin, ja totean kuten James Joyce: " dear dirty Dublin..." Joyce ei koskaan päässyt eroon Dublinista, vaikka yritti.

Yksi matkan pääkohteista oli lounais-Irlanti ja tarkemmin sanottuna Kerryn niemimaa. Maisemat olivat todellakin sellaisia kuin matkaesitteet ne kuvaavat: henkeäsalpaavaa kauneutta täynnä; jylhiä vuoria, hehkuvan vihreitä, mutta karuja ja kivikkoisia laaksoja, kapeita serpentiiniteitä ja lukemattomia alppiruusuja, jotka kesän alkupuolella kukkivat uhkeasti. Ainoat elävät olennot tämän uhkeuden keskellä ovat lampaat. Minusta tuntui kuin olisin ollut keskellä kansansatua, niinpä en ihmetellytkään nähdessäni varoituskolmion, jonka keskellä tepasteli menninkäinen ja alla oli teksti: " leprechaun crossing", menninkäisiä tiellä. Jos näillä seuduilla eksyisi pubiin, jossa viulut, banjot ja tinapillit soisivat ynnä Guinness virtaisi, niin toki kotimatkalla voisi näihin menninkäisiin törmätäkin.

Keski-Irlannissa sijaitseva Burrenin kalkkikivialue on toisenlainen nähtävyys: uhkaava, karu, harmaa. Muuan Cromwellin kätyri kuvasi aluetta niin karuksi maaksi, ettei siellä ollut tarpeeksi vettä miehen hukuttamiseksi, ei puuta, mihin hänet voisi hirttää, eikä maata, johon hänet voisi haudata.

Länsi-Irlannissa keskellä kauniita maisemia näkee loputtoman pitkiä kiviaitoja, ne muistuttavat 1840-luvun lopun hirvittävästä nälänhädästä. Elantoa hakevat ihmiset rakensivat näitä aitoja muutamille rikkaille (usein englantilaisille) tilanomistajille ja saivat pennyn päivässä henkensä pitimiksi. Irlannissa kuulee paljonkin tarinoita siitä, miten englantilaiset ovat aikoinaan, ehkä ihan viime aikoinakin, irlantilaisia kohdelleet. Myötätunto kääntyy tietysti irlantilaisten puolelle ja heidän kapinallisuutensa ymmärtää paremmin - vaikkei sitä hyväksyisikään.

Tekee mieleni lopettaa tämä jutusteluni irlantilaisen raisusti ja niinpä yhdyn sydämestäni seuraavaan James Joycen "A Little Cloud" -novellista lainattuun tervehdykseen: " I wish you and yours every joy in life, old chap, and tons of money, and may you never die till I shoot you. And that's the wish of a sincere friend, an old friend. You know that?"

Slainté !