Asuntoautolla yli 6600 km Kanadan kultamailla

Leena Katajapuro

Monivuotinen unelmani päästä tutustumaan historiallisiin kultamaihin toteutui vihdoinkin, kun minut otettiin mukaan porukkaan, joka suunnitteli matkaa Klondiken kullan löytymisen 100-vuotisjuhlille ja kullanhuuhdonnan MM-kilpailuihin Dawson City'in Yukonin territorioon. Tarkoituksenamme oli lentää Helsingistä Amsterdamin kautta Vancouveriin ja sieltä jatkettaisiin asuntoautoilla Yukoniin ja takaisin ja samaa reittiä lentäen kotiin. Matkalla aioimme tutustua British Columbiassa Cariboon kultaryntäyksen historiallisiin paikkoihin ja perillä vietttää viikon retkeillen ja kilpaillen.

Matka alkoi lauantaiaamuna elokuun 10. päivänä hieman pahaenteisesti: Seutulan kentällä meille ilmoitettiin, että lento Amsterdamista Vancouveriin oli peruutettu konerikon vuoksi. Meidän oli lennettävä Lontooseen ja sieltä edelleen kahtena ryhmänä Vancouveriin. Viivästymistä ja hankaluuksia jatkokuljetuksissa siitä syntyi, mutta kaikki pääsivät onnellisesti perille hotelliin. Viikonlopun kiertelimme katsomassa kaupungin nähtävyyksiä nauttien auringon paisteesta ja lämmöstä. Maanantaina meidät kuljetettiin 50 km päähän Langleyhin autovuokraamolle, mistä olimme tilanneet kuusi asuntoautoa 22 hengen seurueellemme. Meidän automme oli alustavasti saanut nimen Dolls, koska siinä matkustaisi kolme naista: Anita Patala, kullanhuuhdonnan Suomen ja maailmanmestari aikaisemmilta vuosilta, Arja Järvinen, tämän vuoden SM hopeamitalisti ja minä, keltanokka. Ikuisuudelta tuntuneen odottelun ja autojen tarkastuksen jälkeen pääsimme vihdoin iltapäivällä matkaan. Sovittiin, että mennessä valitaan läntinen reitti ja takaisin tultaisiin itäistä pitkin, muuten autot matkaisivat itsenäisesti omassa tahdissaan.
Kartassa asuntoautolla kuljettu matka

Autojen rattiin

Seurueemme miespuolisia jäseniä arvelutti päästää meitä naisia kylmiltään auton rattiin, koska edessä oli heti Fraser-joen kanjonin jyrkkäreunaiset ja kiemuraiset tiet. He ehdottivat, että Esko Vehviläinen, nykyisin vancouverilainen ja paljon seudulla ajanut, tulisi ajamaan alkumatkan pahimmat kiemurat ja samalla opastamaan meitä tuon yli seitsenmetrisen kotimme käsittelyssä. Otimme kiitollisina tarjouksen vastaan, sillä autoilukokemuksemme rajoittuivat pakettiautoon Norjan teillä ja minulla Suzuki-kirppuun, joita mahtuisi kahdeksan tuohon asuntoautoon. Käytännössä ajoimme sitten samaa matkaa Lemmenjoki-auton kanssa, missä olivat Eskon lisäksi kullankaivajat Yrjö Korhonen, Keijo Hoffren ja Pekka Salonen. Alkumatka kulki valtateitä no1 ja 97 pitkin pohjoiseen aina Quesnelin kaupunkiin saakka. Tie oli saanut nimekseen Gold Rush Trail tai Cariboo Trail vuonna 1858 alkaneen Cariboon kultaryntäyksen muistoksi. Quesnelistä poikkesimme itään Barkervillen historialliseen kultakaupunkiin. Kaupungissa olisi ollut tutkimista useammaksikin päiväksi, museoita ja pieniä puoteja, joissa myytiin tuotteita 1800-luvun henkeen.

Quesnelistä matka jatkui vielä pohjoiseen Prince Georgeen, josta käännyimme länteen valtatielle no 16 eli Yellow Head-valtatielle. Vähän ennen kääntymistä pohjoiseen valtatielle no 37 seurasimme, kuinka intiaanit lapposivat lohia kapeasta ja kuohuvasta kalliorotkossa olevasta koskesta. Samassa haavissa saattoi olla kymmenkunta lohta kerralla. Alamittaiset heitettiin takaisin koskeen tai koko haavillinen kannettiin ylävirtaan. Tuoretta kalaa emme voineet ostaa, koska intiaanit olivat myyneet jo kiintiönsä täyteen, mutta kuivattu lohi maistui oikein hyvältä.

Karhutyttöjä ja hopeamainari

Olimme päättäneet poiketa valtatieltä sivuun ja käväistä Stewartin kaupungissa Kanadan ja Alaskan rajalla. Poikkeamasta muodostui yksi matkan jännittävimmistä vaiheista. Olimme nähneet jo aiemmin matkalla mustakarhuja tiellä lönkyttelemässä ja ilta alkoi hämärtää, joten ajovuorossa ollut Esko ajoi tavallista hiljempaa minun istuessa kartanlukijana. Yht'äkkiä aivan auton edessä oikealta tien penkasta syöksyi mustakarhu tielle. Väistää ei ehtinyt, saati sitten pysäyttää, joten karhu syöksyi oikeaan pyörään ja kimposi siitä lokasuojan kautta oveen. Mätkäys oli melkoinen, vaikka karhu oli arviolta vain suuren Bernhardinkoiran kokoinen. Peruutimme ja yritimme saada selville karhun kohtalon, mutta emme onnistuneet sitä enää näkemään. Kävimme poliisilaitoksella seuraavana päivänä tekemässä vahinkoilmoituksen. Poliisi epäili karhun olleen häiriintynyt, koska ne eivät tavallisesti syöksy tielle. Meistä tuli kuuluisia Karhutyttöjä, ja huhu ehti ennen meitä Dawson City:iin.

Poliisilaitoksella Pekka Salonen tiedusteli, elikö kaupungissa vielä suomalaissyntyinen Jussi eli John Lehto. Poliisi ei voinut antaa hänen osoitettaan, mutta sanoi hänen yleensä löytyvän lounasaikaan hotellin ravintolasta. Siellä hän oli, tuo 94-vuotias metsästäjä ja hopeamainari, jonka kertomista kuunnellessa oli vaikea uskoa, että hän on vain kerran 80-luvulla käynyt Suomessa muutettuaan vähän yli 20-vuotiaana Kanadaan ja elettyään pääasiassa yksikseen vuorilla. Kerroimme nähneemme Suomen televisiossa joku vuosi sitten hänestä ohjelman ja päättäneemme tulla tervehtimään.

Alaskassa

Stewartista päätimme pistäytyä Alaskan puolella Hyderin pikkukaupungissa. Sen lähellä on joki, missä voi nähdä karhuja kalastamassa lohia. Joki saa alkunsa Salmon-jäätiköltä. Karhuja emme onnistuneet näkemään, mutta joessa oli todella paljon lohia. Päätimme kokeilla, miten lähelle jäätikköä pääsemme meidän tyttöjen autolla (Esko ajoi). Oli upeata nauttia lounas pilven keskellä katsellen ikkunasta rotkon pohjalle virtaavaa jäätikköä. Pilvi oli usvan ja sadeveden aiheuttama, ei sen väkevämpää. Paluumatkalla pysähdyimme kuvaamaan tielle näkyvää, sinisenä hohtavaa Bear-jäätikköä.

Jade City

Jadea ja kultaa

Dease Lake ja etenkin Jade City olivat tärkeitä pysähdyspaikkoja kiviensä ja mineraaliensa takia. Tummaa, syvänvihreätä jadea (nefriittiä) tuli hankittua kilokaupalla ja sammaleenvihreätä, silkinhohtoista aspestia kokoelmakiviksi. Aspestista kun ei haitallisuutensa vuoksi voi tehdä mitään. Kanada on yksi maailman suurimpia jaden tuottajia, mutta jalostus tapahtuu pääasiassa Taiwanilla, omaa kiviteollisuutta on vähän.

Alaskan valtatietä pitkin pääsimme Yukonin territorion pääkaupunkiin Whitehorseen. Koska peruutus parkkiruutuun onnistui toisella yrittämällä, meidät katsottiin tarpeeksi taitaviksi ajamaan yksin Klondiken valtatietä Dawson City:in, minne parkkeerasimme viikoksi. Kaupungista teimme retkiä ympäristön historiallisille paikoille Pekan ja Yrjön opastuksella. He kun olivat jo maisemissa kolmatta kertaa. Huuhdoimme kultaa löytöpaikan yläpuolella Bonanza Greekillä, tutustuimme ruoppaajiin sisältä ja ulkoa, kävimme kuvaamassa Dominion Creekin maisemat, missä Joutsen-Johnsson-veljekset kaivoivat kultaa ja joiden testamanttivaroilla on rakennettu Turun yliopiston kirjasto. Se on siis rakennettu Yukonin kullalla, ei Alaskan, vaikka useat lähteet niin väittävätkin. Alue on edelleenkin huomattava irtokullantuottaja Kanadassa, vaikka määrät ovat alle 10 % ryntäyksen huippuvuosista. Ruoppaajat on syrjäytetty maansiirto- ja muilla koneilla, mutta sama toive rikastua on jäljellä.

Harrastin myös kulttuuria tutustumalla kaupungissa olevaan Jack London -museoon. Museoalueelle on siirretty Stewart-joen suulta kämppä, missä London vietti talven 1897-1898 kuunnellen kämpässä vierailleiden kullankaivajien kertomuksia. Näistä ihmisistä tuli esikuvia myöhemmille Londonin henkilöhahmoille pohjoisesta kertoviin romaaneihin. Jack London ei itse ehtinyt kaivaa kultaa vaikka omistikin valtauksen Henderson Creekillä, sillä hän palasi kesällä sivistyksen pariin sairastettuaan keväällä Dawson Cityssä keripukin. King Dome-vuorelta maisemia katsellessa on helppo eläytyä Londonin kirjojen tunnelmiin.

Dominion Creek. Kuva Pekka Salonen

Suomi menestyy

Loppuviikolla oli sitten kullanhuuhdonnan MM-kilpailujen aika. Kilpailuja käytiin useassa sarjassa henkilö- ja joukkuekilpailuina. Suosituimmissa sarjoissa oli alku- ja välieriäkin. Katsomossa olivat suomalaiset parhaiten edustettuna, sillä kahden suuren Suomesta tulleen ryhmän lisäksi Vancouverin suomalaiset olivat lähteneet joukolla seuraamaan kisoja. Menestyskin oli hyvä: Suomen kansallinen joukkue sai hopeaa, Anitasta tuli taas kerran maailmanmestari, nyt veteraaninaisten sarjassa, veteraani- sekä aloittelijamiehet molemmissa hopeaa. Minä aloittelijanaisena sijoituin numerolappuni sijalle 9, kun osanottajia oli ainakin 15. Menestyksen juhlahumun jälkeen koitti aikainen aamu, kun maanantaina hämärässä kello 6 olimme jo matkalla kohti etelää: vajaassa neljässä päivässä piti selvitä takaisin Vancouveriin n. 3200 km päähän.

Paluumatkalla ladyt ensimmäisinä

Paluumatkalle ei oltu suunniteltu kiviin tai kultaan liittyviä pysähdyksiä, joten tauot pidimme mielenkiintoisissa paikoissa Alaskan valtatien varrella: Watson Laken tienviittapuistossa, Liardin kuumilla lähteillä... Tutkimme vaihtelevia maisemia ja villieläimiä auton ikkunoiden läpi. Alkupäässä Alaskan valtatietä oli pitkiä matkoja tienparannustöitä, joten matkanteko hidastui monien odotusten ja vaikeiden ohituspaikkojen takia. Tuntui hurjalta ajaa kaiteettomalla tiellä vasenta laitaa, jäihän asfaltin reunaan vain reilut 30 cm, mutta siitäkin selvittiin. Dawson Creekissä British Columbian itärajalla valokuvautimme itsemme Alaskan valtatien "0"-pisteessä aikaisin keskiviikkoaamuna ja jatkoimme matkaamme tietämättöminä muiden autojen sijainnista. Kalliovuorten reunaa pitkin kulkevaa tietä ajaessamme meille selvisi, että olimme saman reitin valinneista autoista ensimmäisenä. Se oli kova paikka miehisille autoille ja viimeistään silloin meitä kutsuttiin kunnioittavaan sävyyn Ladies. Miehiä odotellessamme paistatimme päivää Thompson-joen rannalla. Olimme väsyneet senverran, että tyydyimme katsomaan vain kaukaa Kalliovuorten Kanadan puoleisen osan korkeimman Robson-vuoren huippua ja majoituimme Blue Riverin leirintäalueelle. Naisten logiikkaa simuloiden Lemmenjoki-autokin osui samalle leirintäalueelle.

Matkan viimeinen jännittävä taipale oli Kamloopsista Vancouveriin lähtevä moottoritie. Seitsemäntoista kilometriä pitkässä alamäessä keskimääräinen pudotus on 8 %. Meitä vähän peloteltiin jarrujen palamisella yms., joten suostuimme, että Esko ajaa loppumatkan. Jälkeenpäin totesimme, että olisimme siitä itsekin selvinneet. Langleyssä huomasimme, että autosta oli rengas puhki. Niinpä ajoimme vuokraamolle vaihtamaan rengasta ja pesemään ja siivoamaan autoa seuraavan aamun luovutusta varten. Meidän autolla oli ajettu 6651 km. Me teimme sen! Olimme pärjänneet hyvin, nähneet paljon, ja minä varsinkin ihastunut asuntoautomatkailuun. Perjantaiaamuna satoi ensimmäisen kerran kunnolla ja sekin oli vain ukkoskuuro. Helteessä, 30 astetta, teimme viimeisiä ostoksia ennen kuin lauantai-iltapäivänä lähdimme kotimatkalle. Se oli rankka pitkine lentoineen ja odotuksineen Amsterdamin kentällä. Onnellisena onnistuneesta matkasta kotona jo rupesin haaveilemaan: jospa kahden vuoden päästä Kaliforniaan...