Ensimmäinen kirjastokortti oli kuusivuotiaalle avain mielenkiintoiseen maailmaan. Sai vapaasti vaellella hyllyjen välissä, ottaa minkä tahansa kirjan käteensä, selailla ja lainata. Löytyi eri kokoista, kielistä ja sisältöistä. Kirjaston suurin kirja oli "The Complete Plays of Bernard Shaw", jota katsellen pohdimme veljeni kanssa piloillamme, että jos sen lainaisi, jaksaisiko kantaa kotiin asti. Tuohon aikaan oli myös yleistä harrastaa käytännön piloja, kuten kirjoittaa kirjan jollekin sivulle kehotus "Katso sivulle 56", ja lisätä kyseiselle sivulle jokin nokkeluus. Tämä ei tietysti ollut toivottavaa kirjaston käyttöä. Myöhemmin Helsingin yliopiston kirjastossa työskennellessäni panin merkille, että varsinkin oikeustieteen opiskelijat harrastavat edelleen vastaavanlaisia juttuja kurssikirjoissaan.
1975 päätti Italian hallitus sallia kenen tahansa perustaa radio- tai
TV-aseman ilman luvan hakemista. Pian olikin radion Ula-alue Italiassa
yhtä täynnä asemia, kuin lyhytaaltoalue. Myös TV-asemia
tuli kaikille vapaille kanaville. Ei ihme, että Italiasta tuli
allekirjoittaneelle median ihmemaa. Muistan, kuinka koulussa pidin
esitelmän yksityisen radiotoiminnan eduista, ja miten sain varsin
viileän vastaanoton. 1970-luvun ajatusmaailmaan kuului, että
yksityinen toiminta mediamaailmassa on pelkästään pahaksi, ja
tyhmentää kansaa, ellei peräti alenna apinan tasolle, kuten
jazz-musiikista arvioitiin 1930-luvulla. Ei muistettu vapaan
sanomalehdistön perinteitä, ja luultiin, että
sähköinen joukkotiedotus on jotain, joka kuuluu vain Isolle Veljelle.
Tuo lyhytaaltonapin painallus helmikuussa 1976 kannatti ehdottomasti. Tuli
otettua toinen askel.
Vastaava toiminta oli USA:ssa aloitettu jo vuonna 1975, ja pohjoismaissakin oli Tele-X -projektia pohdittu pitkään. Pohtijat jäivät pohtimaan, ja satelliitit avautuivat muuta kautta aivan kuin varkain.
Nykyään hyvän satelliittiantennin omistajalla on valittavanaan kymmeniä kanavia. Kaapelitelevisioverkot välittävät niistä vain murto-osan. Vaihtelunhaluiset voivat seurata TV-uutisia Israelista, Iranista ja Albaniasta vain muutamia mainitakseni. Pian alkoivat myös yksityiset kaupalliset paikallisradiot saada toimilupia, ja näin murtuivat monopolit kahdella rintamalla.
Tietokoneet olivat olleet kauan työvälineenäni. Olin käyttänyt niitä päätteen tavoin tietojen tallennukseen ja sähköpostiin. Samoin olivat erilaiset tietokonepelit tulleet tutuiksi. Sana Internet toi mieleeni vain eräänlaisen laajan tekstitietopankin, koska olin tutustunut siihen vasta Gopherin kautta, joka oli aluksi ainoa tapamme selailla Internetiä. Gopher ei minua kuitenkaan suuremmin hetkauttanut, toi mieleen lähinnä Teksti-TV:n.
Kesällä avautui kirjastossamme ensimmäinen graafinen WWW-pääte. Siihen tutustuminen oli vähintään samanlainen kokemus kuin lyhytaaltojen löytäminen vuonna 1976. Tällainen määrä kuvaa, tekstiä, ääntäkin mitä moninaisemmista aiheista. Uusinta tietoa, keskusteluja, vitsejä, huuhaata, kaunista grafiikkaa kaikkialta maailmasta iloisesti sekaisin. Kuin itse elämä! Ja kaikki tämä jo valmiina nyt, ei vuonna 2005, mitä olisin arvioinut, jos joku olisi minulle etukäteen asiasta maininnut. Tämä valtava aluskasvillisuus oli kasvanut vuosien saatossa. Kuitenkin vasta uudet graafiset hakuohjelmat olivat luoneet uuden vallankumouksellisen median. Maailmanlaajuinen kirjasto, radio- ja TV yhdessä kokonaisuudessa. Tuleva kehitys onkin tämän jälkeen selvänä silmissäni.
Yksi uhka on silti aina olemassa, niin kuin se on ollut muidenkin medioiden kohdalla, nimittäin Iso Veli. Se, että Internetistä on löytynyt joitakin hämäräperäisiä palvelemia vielä hämäräperäisimpine sisältöineen on iltapäivälehtien siivittämänä herättänyt kysymyksen, kuka tätä valvoo. Ja ennen nähtyä on, ettei valvojiksi halukkaista ole puutetta. On kuitenkin tehtävä selväksi se, ettei Internetiä saa valvoa. Eihän postiakaan sensuroida sen vuoksi, että kirjeissä kulkee mitä arveluttavampaa materiaalia. Tätä ei pidä unohtaa. Radiolähetysten häirintä ei estänyt niitä saavuttamasta rautaesiripun takaisia maita ja olemasta myötävaikuttamatta vapaan tiedonvälityksen leviämiseen. 1970-luvulla asiasta oltiin yleisesti toista mieltä.
Lisäksi todettakoon, että 99,99 % Internetin käyttäjistä ei tiedä, missä nuo arveluttavat palvelimet sijaitsevat, eivätkä välitäkään tietää. Todennäköisyys saada silmiinsä niiden tarjontaa tahtomattaan, on äärettömän pieni, eikä anna aihetta koko median mustamaalaamiseen. Tämä onkin ilmeinen tekosyy, jonka varjolla maailmanpoliisit havittelevat poliittista kontrollia kaikista tehokkaimpaan ja demokraattisimpaan mediaan. On myös yleistä "epäillä" tietoverkkoja, ja antaa näin itsestään älykkömäinen vaikutelma. Tämäkin on tuttua aikaisemmilta vuosikymmeniltä muiden tiedotusvälineiden suhteen.
Mitä kirjastoihin tulee, niillä on loistavat mahdollisuudet toimia verkon solmukohtana, joka tarjoaa tietoa ja viihdettä ihmisille myös sähköisesti kirjojen tapaan. Ne, jotka eivät voi hankkia itselleen tietokonetta ja IP-osoitetta pääsevät tietoverkkoihin kirjastojen päätteiltä. Näin media tulee tutuksi koko kansalle. Kirjastojen henkilökunnan onkin syytä perehtyä perusteellisesti tähän välineeseen voidakseen neuvoa asiakkaille kunkin tarpeiden mukaiset tiedonlähteet. Tietoverkot eivät siis suinkaan uhkaa kirjastoja, vaan päinvastoin antavat niille uuden tärkeän tehtävän.
Kirja säilyttänee asemansa johtavana tallennusmuotona yleisissä kirjastoissa vielä pitkään. Sen sijaan tieteellisissä kirjastoissa elektroninen tallennustapa, CD-ROM ja verkko tarjoavat ylivoimaisesti monipuolisemman tavan ilmiöiden havainnollistamiseen. Samoin suuret hakuteokset on järkevintä tallentaa elektronisesti myös haun helppoutta ajatellen, puhumattakaan hyllytilasta.
Kirjat voivat siis hyvinkin olla "paperitiikereitä", kuten Mao Zedong varmaan sanoisi. Aika näyttää, voinko vuonna 2009 virtuaalikirjastossa ottaa käteeni saman teoksen, kuin vuonna 1969 reaalikirjastossa. Onko "The Complete Plays of Bernard Shaw" edelleenkin käsissäni yhtä painava kuin neljä vuosikymmentä aikaisemmin...?