Emerita ylikirjastonhoitaja Elin Törnudd
Teknillisen korkeakoulun historia alkaa Helsingin teknillisen reaalikoulun perustamisesta v. 1849. Asetuksen mukaan sen tuli tarjota suuriruhtinaskunnan nuorukaisille, jotka halusivat antautua teollisuusammatteihin, tarpeellinen tietopuolinen ja käytännöllinen kasvatus. Kouluun pääsemiseksi vaadittiin hakijoilta vähintään 12 vuoden ikää. Lisäksi asianomaisen piti lukea vaivattomasti sisältä, hänellä piti olla auttava käsiala ja vieläpä hänen piti tuntea katkismuksen pääkappaleet! Samalla perustettiin koulun kirjasto, oman kirjastomme edeltäjä.
Reaalikoulun budjetista 6 % oli korvamerkitty kirjallisuuden hankintaan. Panostus kirjastoon oli siis nykyiseen verrattuna mahtava.
Vaatimattoman alun jälkeen lähti käyntiin jatkuva koulun uudistaminen ja kehittäminen sekä opetuksen että pääsyvaatimusten osalta. Kirjaston kartuntaluettelo julkaistiin painetun koulun toimintakertomuksen osana, joten sen kokoelmista levisi tieto myös koulun ulkopuolelle ja erityisesti teollisuuteen. Kokoelmien tason korkeus osoittaa, että kirjasto palveli ennen kaikkea opettajia ja teollisuutta. Helsingin teknillisestä reaalikoulusta tuli v. 1872 Polyteknillinen koulu ja v. 1879 Suomen polyteknillinen opisto. Tämä nousu tapahtui usean selvityksen ja komitean siivittämänä. Opiston viimeisessä budjetissa kirjaston osuus oli kutistunut 3,5 %:iin laitoksen koko budjetista.
Päätoimista henkilökuntaa kirjastolla ei ollut. Reaalikoulun opettajista valittiin kirjastonhoitaja, joka vuosisadan loppupuolella sai tästä tehtävästä palkkionkin. Apunaan hänellä oli tuntipalkkaa nauttiva osapäiväinen amanuenssi. Kirjaston aukioloaika lukuvuosien aikana oli kokonaista kaksi tuntia päivässä, ja opettajien suosittelemia kirjoja tilattiin kerran tai pari vuodessa Saksasta. Myös koulun stipendiaatit ja opettajat saattoivat ulkomaanmatkoillaan ostaa kirjoja kirjaston laskuun. Tästä vaatimattomasta alusta huolimatta kirjastolle suunniteltiin suurta tulevaisuutta. 15.12.1906 päivätyssä esityksessä Suomen polyteknillisen opiston uudelleenorganisoimiseksi sen opettajakollegi esitti opiston muuttamista Suomen teknilliseksi korkeakouluksi ja perustelee kirjaston 9000 markan hankintamäärärahaa ja sivutoimiselle kirjastonhoitajalle 1500 mk palkkiota (sekä osapäiväiselle amanuenssille 2700 mk palkkaa) mm. seuraavasti: "koska kirjasto on julkinen ja sitä tulevaisuudessa on edelleen kehitettävä siihen suuntaan, että siitä tulee maan teknillinen keskuskirjasto, sille asetetaan suuremmat vaatimukset... Nyt kirjaston täytyy kyetä milloin tahansa hankkimaan eri maissa julkaistuja teoksia opettajien ostoehdotusten mukaan ja luettelointikin on tehtävä suurempia vaatimuksia vastaavaksi." Amanuenssilta ei vaadittu tekniikan tuntemusta, koska "hän työskentelee kirjastonjohtajan ohjeiden mukaan". Sen sijaan amanuenssilta edellytettiin perehtyneisyyttä kirjastotyöhön.
![[Kuva]](kuvat/tieta3.jpg)
Lukusalin
kausijulkaisunurkkaus ja 1960-luvun high tech'iä: mikrofilmin
lukulaitteita
Keskuskirjastoasemasta ei v. 1908 asetuksessa teknillisestä korkeakoulusta ole mainintaa, mutta siinä säädetään: "Korkeakoulun kirjasto ynnä lukusali on pidettävä ei ainoastaan korkeakoulun opettajille ja ylioppilaille, vaan myös yleisölle avoimena sekä lukukausien aikana että loma-aikoinakin."
Tarkemmat määräykset kirjaston hallinnosta ja tehtävistä annettiin johtosäännössä. Kirjallisuuden hankinnan valikointia varten asetettiin kuusihenkinen kirjastotoimikunta, jossa kaikkien korkeakoulun osastojen tuli olla edustettuina. Jo ensimmäisessä johtosäännössä vuodelta 1908 säädetään: "Kirjaston tarkoitus on sekä edistää ja helpottaa korkeakoulun opetusta ja opinnoita... että myös maamme teknillisenä keskuskirjastona pitää yleisön saatavissa kirjallisuutta korkeakoulun edustamain tieteiden alalta..."
Ensimmäiseen maailmansotaan asti kirjaston kehitys oli suotuisa. Kokoelmat kasvoivat v. 1908:n 13 000 niteestä 17 339 niteeseen vuoteen 1913 mennessä. Sodan aikana ulkomaisen kirjallisuuden hankinta tyrehtyi, ja kausijulkaisujen vuosikerrat jäivät vaillinaisiksi. Sodan päätyttyä kokoelmat kasvoivat vuosittain. V. 1920 nidemäärä oli 20 000 ja v. 1950 jo 38 000. Päätoimisen kirjastonhoitajan viran kirjasto sai v. 1926 ja kauppa- ja teollisuusministeriö nimitti virkaan FM Juha Arvi Kemiläisen. Että kirjaston palvelutaso tästä koheni, on sanomattakin selvää.
Talvisodan ensimmäisenä päivänä korkeakoulun päärakennuksen kirjaston puoleiseen osaan osui pommi. Se oli ilmeisesti tarkoitettu Jätkäsaaren rahtisatamaan, mutta Neuvostoliiton ilmavoimat eivät tähän täsmäkohteeseen osuneet. Kirjastonhoitaja Juho Arvi Kemiläinen haavoittui vakavasti ja tuli sokeaksi.
Pommitukset jatkuivat Lönnrotinkadulla ja Bulevardilla jatkosodan aikana ja helmikuun 6. ja 7. päivän välisenä kuun valaisemana yönä pommi osui jälleen kirjastoon. Syttyneessä tulipalossa tuhoutuivat kaikki kokoelmat, luettelot ja jopa lainojen rekisteri. Kirjaston kehittäminen tuli aloittaa tyhjästä. Lukuvuoden 1944-45 lopussa luetteloituja teoksia oli jo 4110 ja v. 1947 32000. Kartunta syntyi ostoista ja lahjoista. Maan johtavan teknis-luonnontieteellisen kirjaston tuho oli kansainvälisestikin katsoen katastrofi, jonka korjaamiseksi yhteisöt sekä yksityishenkilöt kotimaassa ja ulkomailla saatiin tekemään suuria lahjoituksia. Edeltäjäni ylikirjastonhoitaja Marjatta Martola, sittemmin Myrberg, teki vv. 1947-1968 mahtavan työn hankkimalla lahjoituksia maailmanlaajuisesti. Hänen johdollaan lahjoista arvokas aineisto liitettiin kokoelmiin ja loput paperikeräykseen. Lopputuloksena oli erinomainen teknillisen keskuskirjaston tiedonlähdekokoelma.
Osastojen kirjastot säilyivät vahingoittumattomina sodan jaloissa. Kemian osastokirjastoa lukuunottamatta ne olivat pieniä, yhteensä 10 000 niteen kokoelmia. Opiskelin sodan jälkeiset vuodet kemian osastolla, jossa tulimme toimeen osastojen kokoelmilla. Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että vasta v. 1949 tutustuin teknilliseen keskuskirjastoon diplomityötä tehdessäni ja osaksi sen takia, että minut oli palkattu kemian keskusliiton kirjallisuuspalveluinsinööriksi palvelemaan alan teollisuutta. Tällöin kirjasto sijaitsi Lönnrotinkatu 37:n piharakennuksessa, joka alkujaan oli ollut sotilassairaala ja mm. Elias Lönnrotin työpaikka. Kirjastolla oli varastoja pihan muissakin rakennuksissa sekä korkeakoulun Eerikinkadulla sijainneessa rakennuksessa. Myöhemmin tuli vielä Otaniemen kartano luetteloimista odottavien teosten varastoksi.
Kirjaston kehittämisen pullonkaulana oli jatkuva henkilökunnan ja erityisesti ammattitaitoisen henkilöstön puute. Kirjaston johtajan apuna kokoelmien kartuttamisessa ja niiden käyttöön asettamisessa oli 1960-luvulla vain viisi akateemisesti koulutettua henkilöä, joista kolmella kirjastoammatillinen pätevyys ja yhdellä diplomi-insinöörin tutkinto. Lisäksi oli 16 virkailijaa, pääosin velvoitetyöllistettyjä tai vakinaistettuja virastotyöntekijöitä. Oli rahastakin pulaa : yksi virastotyöntekijä käänsi päätoimisesti kirjekuoria toisiokäyttöä varten.
Edeltäjäni työn painopiste oli kokoelmien kehittämisessä ja lahjoitusten karsinnassa. Uudisrakennuksen suunnittelu vaati sekin aikaa ja ponnisteluja. Alkujaan Lönnrotinkadun tilat oli varattu väliaikaiseksi noin kolmen vuoden ratkaisuksi. Mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen! Tiloja laajennettiin ja uusia hyllyjä asennettiin useaan otteeseen, niin että väliaikaiset tilat saatiin riittämään neljännesvuosisata.
![[Kuva]](kuvat/tieta4.jpg)
Lahjoituskartuntoa
60-luvulla Eerikinkadun varastossa
Kun suurin osa korkeakoulun osastoista ja laitoksista oli saanut uudet rakennuksensa Otaniemestä, peninkulman päähän jääneen pääkirjaston käyttö vaikeutui. Niinpä osastot joutuivat kehittämään omia kirjastojaan ja kokoelmiaan paljon suuremmiksi kuin alunperin oli suunniteltu. Niistä parhaimpiin onnistuttiin saamaan osapäiväinen tai päätoiminen kirjastovirkailija.
Kirjaston arkkitehti Alvar Aalto aiheutti viimeisen uudisrakennuksen viivytyksen. Hän oli nimittäin suunnitellut rakennuksen, joka oli korkeakoulun päärakennuksen pyramidimaisen osan pienempi toisinto. Jyrkästi nouseva lukusali olisi antanut vieraileville arkkitehdeille upean näkymän alimmalta tasanteelta. Korkeakoulun rakennustoimikunta piti portaittain kohoavaa salia kuljetusten kannaltakin epäkäytännöllisenä, mutta arkkitehti puolusti ideaansa toteamalla, että kuumatkoja varten oli kehitetty kiipeileviä vaunuja. Neuvottelut katkesivat ja akateemikko Aalto ryhtyi suunnittelemaan käytännönläheisempää rakennusta vasta sen jälkeen, kun eräs Washingtonin osavaltion luostari oli omaksunut pyramidiversion omaa kirjastoansa varten. Tämän jälkeen alkoi antoisa arkkitehdin, hänen toimistonsa sekä korkeakoulun rakennustoimikunnan ja ylikirjastonhoitajan välinen hedelmällinen yhteistyö. Rakennustyöt Otaniemessä aloitettiin v. 1968, jolloin kirjasto täytti 120 vuotta.
Toista virstanpylvästä kuvataan lehden seuraavassa numerossa.